Elämä on sattumuksia täynnä. Niin myös Suvi Moision tie Humakin opiskelijaksi. – Kohtasin ensimmäisen kerran humakilaisia talvella 2016. Olin perheeni ja ystävieni kanssa katsomassa poikaystäväni salibandypeliä. Kulttuurituottaja- ja yhteisöpedagogi-opiskelijat olivat järjestäneet osana kansalaistoiminnan ja järjestötyön opintojaan tempauksen, jossa he keräsivät Happeen pelissä pehmoleluja turvapaikan hakijoille. Tottahan me osallistuimme.
Vastalahjaksi sain hakijaoppaan, jossa oli tarinaa opiskelijasta, joka oli tehnyt kolmen kuukauden harjoittelun Bangladeshissa. Silloin vanhempani ja kaverini sanoivat, että nyt se koulu löytyi, jossa voit toteuttaa haaveesi tehdä töitä kehitysmaan lasten kanssa. Olin näet jo kahdeksannella luokalla saanut ajatuksen, että minun on päästävä Afrikkaan.
Afrikkalaisia tarinoita
Yhteisöpedagogi-opinnot Suvi aloitti Jyväskylän kampuksella syksyllä 2016. – Jossain vaiheessa seuraavana talvena sain kuulla opettajaltani hänen tarinaansa perheen lomamatkalta Gambiasta. Seuraavana syksynä kyseinen opettaja järjesti sinne pienen ruohonjuuritasoisen keräyksen. Siitäkin kuulin tarinaa. Sitten vaan rohkenin kertoa omista haaveistani ja yhdessä pohdimme, että onko minun mahdollista tehdä suuntautumisen opintojani siellä.
Uusi koulu kattoa vaille valmis
– Ja tässä sitä ollaan. Kaksi viikkoa olen saanut oppia aitiopaikalla. Olen saanut tehdä ohjaus- ja opetustöitä paikallisissa kouluissa, viedä humanitaarista apua perheille ja suunnitella uuden koulun pedagogiikkaa sekä markkinointia. Yksi harjoittelutavoitteistani toteutui viime perjantaina, kun Mahmudan Tulevaisuus ry -tukijärjestö näki päivänvalon. Järjestön tavoitteena on uuden koulun rakentaminen. Koulu onkin hyvissä vauhdissa, katto enää puuttuu. Nyt järjestön kautta voimme pyörittää koulua ja mahdollistaa Mahmudan kylän lasten kouluun pääsyn.
Onnellisuuskasvatusta
Kulttuurishokkia Suvi ei ole ainakaan vielä kokenut. – Minua on ehkä eniten hämmästyttänyt se, miten täällä opetetaan tasa-arvoa. Esimerkiksi viime viikolla ajettiin pakettiautolla, jossa oli meidän lisäksi opettaja ja hänen 4-vuotiaita oppilaitaan. Ajettiin tosi huonokuntoisella tiellä ja tiellä juoksi paljon lapsia, joilla ei ole varaa käydä koulua. Opettaja laulatti lapsia ja sanoi oppilaille, että ”Tell those kids that we love them” ja autossa olevat lapset huusivat ikkunasta ”We love you!” tiellä juoksenteleville lapsille.
Kiitollisuutta
Koko automatka taittui lapsilla laulaen. Lapset lauloivat matkan siitä, miten onnellisia he ovat. Opettaja kysyi aina lapsilta ”Are we happy?” ja lapset vastasivat kuorossa ”Yes we are happy!” Se hämmästytti, miten paljon onnellisuudesta puhutaan ääneen, sitä opetetaan arvostamaan ja kerrotaan jo pienille lapsille miten etuoikeutettuja he ovat kun saavat käydä esimerkiksi koulua. Tämä kulttuurinen ero on ollut minulle merkittävä opinpaikka.
Teksti ja kuvat: Maarit Honkonen-Seppälä ja Suvi Moisio
Kirjoittaja ja kuvaaja, Humakin opettaja ja yhteisöpedagogi (AMK)-opiskelija ovat kulkeneet samoissa maisemissa länsiafrikkalaisessa Gambiassa ja sen maaseudulla. Ekan kerran he kohtasivat jyväskyläläisen Happeen säbäpelissä.