Kansainväliset vaihdot ja ulkomaan matkailu ovat olleet lähes jäissä vuoden verran. Siksi nostamme jutun vuoden takaisesta humakilaisten yhteisöpedagogi (ylempi AMK) -matkasta Intiaan. Tässä opiskelijablogissa Anni-Veera Aitolehti kuvaa tekstein ja kuvin kokemuksiaan Intian-matkalta.
Kaksi opettajaa ja kahdeksan ylemmän AMK-tutkinnon yhteisöpedagogiopiskelijaa olivat kahdeksan päivää Intiassa keväällä 2020 e-mentoring for Youth and Sosial Inclusion -hankkeen puitteissa. Hankkeessa kehitettiin e-mentorointityökaluja Intiaan.
Matkantekoa takana 32 tuntia
Olen matkustanut 32 tuntia Bhubaneswarista Intiasta Mumbain ja Dohan kautta Helsinki-Vantaalle. Nyt istun viimeisen etapin junassa, ihan yksin.
Viimeisten 10 päivän aikana meistä yksittäisistä ihmisistä kahdelta eri luokalta on tullut tiivis porukka. Jotenkin se kuulostaa lattealta, kun sen sanoo noin. 10 päivään mahtuu noin 90 tuntia matkustamista lentokoneella ja bussilla ja ainakin 20 tuntia odottamista. Kun joutuu irtautumaan suomalaisesta rationaalisuudesta, päästämään irti tavoitehakuisuudesta, asetetuista päämääristä, syy-seuraus suhteiden ymmärtämisestä ja joutuu hyväksyä irrallisuuden, päämäärättömyyden, vierauden ja tyhmyyden… silloin ihmisten välillä tapahtuu jotain syvempää kuin tuleminen ”tiiviiksi porukaksi”. Olemme hengittäneet toistemme ilmaa, puhuneet ruumiintoiminnoistamme niin kuin emme koskaan ennen, itkeneet, nauraneet, valittaneet, kauhistuneet ja olleet kiitollisia yhdessä. Meistä on tullut intiasisaruksia.
Nyt istun matkan viimeiset 4 tuntia yksin, ilman noita ihan parhaita matkakumppaneitani. Yksinäisyys tuntuu oudolta. Erilaiselta. Hiljaisuus kutittaa korvia.
32 tuntiin on mahtunut monenlaisia hetkiä, myös niitä kun on niin väsynyt, ettei ole mahdollista oikein kontrolloida mitään enää. Joka paikkaan myös sattuu, jalat on tukisäärystimistä huolimatta niin turvoksissa ettei meinaa mahtua kenkiin ja haisen kertakaikkisen pahalle.
Silti tuntuu, että Intiaan jäi pala sydäntäni. Se kaikki hulluus, toimimattomuus, erilaisuus ja fokuksettomuus tuntuu muuttaneen minua. Pystyn olla enemmän läsnä, kolme tuntia odottamista kivillä ei tunnu missään. Se, etten ymmärrä miten asiat liittyvät toisiinsa, jos ne liittyvät mitenkään, se että mikään sovittu ei pidä ja kaikki suunnitelmat muuttuvat koko ajan… se on muuttanut minua.
Istun ihan rauhassa junassa ja katselen ihmisiä, kuuntelen erilaisia kieliä, luen toisella puolella maailmaa olevien uusien ystävieni ikävästä… liikutun. Olen saanut elää todeksi omien ennakkokäsitysteni murenemisen ja todistaa jälleen: kaikki ympärillä voi olla niin erilaista, tavat voivat olla toiset, eleet (mm. bussin perään hakkaaminen kun on vielä tilaa kääntyä) voi olla outoja ja sen kaiken keskellä me erinäköiset ihmiset olemme yhtä, ihan samanlaisia, yhtä täynnä elämää, yhtä läsnä tässä yhteisessä maailmassa.
Vaikka osa ongelmista on erilaisia (esim. vessat; koen, että se on yksi Intian eriarvoistava asia, johon voisi mahdollisesti vaikuttaa hankkeen puitteissa uudella sovelluksella, joka tukisi naisten tasa-arvoa ja helpottaisi huomattavasti mm. naisten matkustamista), tahto tasa-arvoon, voimaantumiseen ja ilmastonmuutoksen hidastamiseen on yhteinen. Voi kuinka sielua hivelevän hyvää tekee kokea tämä kantapään kautta.
Toisena Intian iltana minulta pääsi itku, kun kaikki tuntui liialta, en löytänyt mistään punaista lankaa ja tunsin itseni avuttomaksi ja tyhmäksi, en ymmärtänyt edes vierasta aksenttia. Sitten oli niitä vaiheita, kun olin jopa vähän vihainen, että miksi minä olen täällä? Kuka minä olen sanomaan näille onnellisen näköisille ihmisille mitään? Miten minä voisin tyrkyttää heille digitaitoja, yksinäisyyden luvatusta maasta tuleva suomalainen? Miksi meidän ongelmat olisi parempia kuin heidän?
Ja nyt matkan loppupäässä olen (järkyttävän väsynyt ja ehkä siksi vähän pehmeä) kiitollinen. Ja toiveikas. Toivon, että saan jatkaa tätä työtä, lähteä uudestaan haastamaan itseäni (ja perhettäni) ja löytäisin keinon antaa omaa osaamistani (joka ei oikeasti ole yhtään e-mentoroinnissa) kehittyviin maihin. Sillä tämä tuntuu tärkeältä juuri nyt.
36 tuntia matkustamista takana
Tuntuu, että tämä on sitä, mitä maailma tarvitsee juuri nyt: eri puolilta olevien ihmisten aitoja kohtaamisia, aitoa ymmärrystä erilaisuudesta ja samanlaisuudesta, yhteisiä hankkeita ja yhteisiä päämääriä: yhteistä tekemistä.
Kävimme tutustumassa viereisen kaupungin, Baripadan, työllisyydenhoitoon, maanviljelyyn ja kouluun. Tutustuimme paikalliseen byrokratiaan ja suomalaiseen silmään aika vieraalta tuntuvaan vahvaan auktoriteettiin. Tutustuimme Bhubaneswarin KIIT ja KISS yliopistoihin, joista jälkimmäisessä opiskelee 26000 lasta viisivuotiaista maisterintutkintoon asti, kaikki hyvin köyhistä heimoista ja täysin ilmaiseksi. Yhteensä näillä kahdella vierekkäisellä kampuksella on noin 60000 opiskelijaa, asukasta ja työntekijää.
Tutustuimme myös isäntiimme, KIIT yliopiston IT opiskelijoihin, seitsemään 1. vuoden opiskelijaan, joista erityisesti kaksi energistä, viisasta, ahkeraa, hyväsydämistä, aitoa heittäytyjää sulatti sydämemme täysin. Näimme ja koimme paljon. Suomalaisittain mikään ei oikein liittynyt äkkiseltään tähän e-mentorointihankkeeseen. Syvempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että kun uskaltautuu katsomaan boksin ulkopuolelta, huomaa, että juuri tämä Intian kokeminen oli kaikkein tärkeintä, ymmärtää (edes osin) miten tämä maa toimii tai ei toimi. Päästää irti “me ja ne” -ajattelusta. Luopua ajatuksesta, että on jotenkin parempi tai osaa enemmän.
Sydämestä kumpuava, liikutuksen kyynelin kasteltu kiitos, että sain kyseenalaistaa omat ajatukseni ja ennakkoluuloni ja rakentaa uudenlaisen käsityksen meistä ihmisistä.
Teksti ja kuvat: Anni-Veera Aitolehti.
Julkaisutoimitus: viestintä.
