Humakilaisten seikkailu Intiassa

Kansainväliset vaihdot ja ulkomaan matkailu ovat olleet lähes jäissä vuoden verran. Siksi nostamme jutun vuoden takaisesta humakilaisten yhteisöpedagogi (ylempi AMK) -matkasta Intiaan. Tässä opiskelijablogissa Anni-Veera Aitolehti kuvaa tekstein ja kuvin kokemuksiaan Intian-matkalta.

Noin 20 suomalaista ja intialaista miestä ja naista seisoo rappusilla yhteiskuvassa.

Kaksi opettajaa ja kahdeksan ylemmän AMK-tutkinnon yhteisöpedagogiopiskelijaa olivat kahdeksan päivää Intiassa keväällä 2020 e-mentoring for Youth and Sosial Inclusion -hankkeen puitteissa. Hankkeessa kehitettiin e-mentorointityökaluja Intiaan.

Matkantekoa takana 32 tuntia

Olen matkustanut 32 tuntia Bhubaneswarista Intiasta Mumbain ja Dohan kautta Helsinki-Vantaalle. Nyt istun viimeisen etapin junassa, ihan yksin.

Viimeisten 10 päivän aikana meistä yksittäisistä ihmisistä kahdelta eri luokalta on tullut tiivis porukka. Jotenkin se kuulostaa lattealta, kun sen sanoo noin. 10 päivään mahtuu noin 90 tuntia matkustamista lentokoneella ja bussilla ja ainakin 20 tuntia odottamista. Kun joutuu irtautumaan suomalaisesta rationaalisuudesta, päästämään irti tavoitehakuisuudesta, asetetuista päämääristä, syy-seuraus suhteiden ymmärtämisestä ja joutuu hyväksyä irrallisuuden, päämäärättömyyden, vierauden ja tyhmyyden… silloin ihmisten välillä tapahtuu jotain syvempää kuin tuleminen ”tiiviiksi porukaksi”. Olemme hengittäneet toistemme ilmaa, puhuneet ruumiintoiminnoistamme niin kuin emme koskaan ennen, itkeneet, nauraneet, valittaneet, kauhistuneet ja olleet kiitollisia yhdessä. Meistä on tullut intiasisaruksia.

Nyt istun matkan viimeiset 4 tuntia yksin, ilman noita ihan parhaita matkakumppaneitani. Yksinäisyys tuntuu oudolta. Erilaiselta. Hiljaisuus kutittaa korvia.

32 tuntiin on mahtunut monenlaisia hetkiä, myös niitä kun on niin väsynyt, ettei ole mahdollista oikein kontrolloida mitään enää. Joka paikkaan myös sattuu, jalat on tukisäärystimistä huolimatta niin turvoksissa ettei meinaa mahtua kenkiin ja haisen kertakaikkisen pahalle.

Silti tuntuu, että Intiaan jäi pala sydäntäni. Se kaikki hulluus, toimimattomuus, erilaisuus ja fokuksettomuus tuntuu muuttaneen minua. Pystyn olla enemmän läsnä, kolme tuntia odottamista kivillä ei tunnu missään. Se, etten ymmärrä miten asiat liittyvät toisiinsa, jos ne liittyvät mitenkään, se että mikään sovittu ei pidä ja kaikki suunnitelmat muuttuvat koko ajan… se on muuttanut minua.

Istun ihan rauhassa junassa ja katselen ihmisiä, kuuntelen erilaisia kieliä, luen toisella puolella maailmaa olevien uusien ystävieni ikävästä… liikutun. Olen saanut elää todeksi omien ennakkokäsitysteni murenemisen ja todistaa jälleen: kaikki ympärillä voi olla niin erilaista, tavat voivat olla toiset, eleet (mm. bussin perään hakkaaminen kun on vielä tilaa kääntyä) voi olla outoja ja sen kaiken keskellä me erinäköiset ihmiset olemme yhtä, ihan samanlaisia, yhtä täynnä elämää, yhtä läsnä tässä yhteisessä maailmassa.

Vaikka osa ongelmista on erilaisia (esim. vessat; koen, että se on yksi Intian eriarvoistava asia, johon voisi mahdollisesti vaikuttaa hankkeen puitteissa uudella sovelluksella, joka tukisi naisten tasa-arvoa ja helpottaisi huomattavasti mm. naisten matkustamista), tahto tasa-arvoon, voimaantumiseen ja ilmastonmuutoksen hidastamiseen on yhteinen. Voi kuinka sielua hivelevän hyvää tekee kokea tämä kantapään kautta.

Toisena Intian iltana minulta pääsi itku, kun kaikki tuntui liialta, en löytänyt mistään punaista lankaa ja tunsin itseni avuttomaksi ja tyhmäksi, en ymmärtänyt edes vierasta aksenttia. Sitten oli niitä vaiheita, kun olin jopa vähän vihainen, että miksi minä olen täällä? Kuka minä olen sanomaan näille onnellisen näköisille ihmisille mitään? Miten minä voisin tyrkyttää heille digitaitoja, yksinäisyyden luvatusta maasta tuleva suomalainen? Miksi meidän ongelmat olisi parempia kuin heidän?

Ja nyt matkan loppupäässä olen (järkyttävän väsynyt ja ehkä siksi vähän pehmeä) kiitollinen. Ja toiveikas. Toivon, että saan jatkaa tätä työtä, lähteä uudestaan haastamaan itseäni (ja perhettäni) ja löytäisin keinon antaa omaa osaamistani (joka ei oikeasti ole yhtään e-mentoroinnissa) kehittyviin maihin. Sillä tämä tuntuu tärkeältä juuri nyt.

Kaksi kuvaa rinnakkain, joissa ulkokuvana henkilöryhmä intialaisia ja suomalaisia poseeraamassa kasvi-istutuksien luona sekä sisäkuva, jossa suomalaisia lentoasemalla lähdössä retkelle ja heilla on sormet silmien ympärillä ympyrämuodossa kiikarinlinssiasennossa.

36 tuntia matkustamista takana

Tuntuu, että tämä on sitä, mitä maailma tarvitsee juuri nyt: eri puolilta olevien ihmisten aitoja kohtaamisia, aitoa ymmärrystä erilaisuudesta ja samanlaisuudesta, yhteisiä hankkeita ja yhteisiä päämääriä: yhteistä tekemistä.

Kävimme tutustumassa viereisen kaupungin, Baripadan, työllisyydenhoitoon, maanviljelyyn ja kouluun. Tutustuimme paikalliseen byrokratiaan ja suomalaiseen silmään aika vieraalta tuntuvaan vahvaan auktoriteettiin. Tutustuimme Bhubaneswarin KIIT ja KISS yliopistoihin, joista jälkimmäisessä opiskelee 26000 lasta viisivuotiaista maisterintutkintoon asti, kaikki hyvin köyhistä heimoista ja täysin ilmaiseksi. Yhteensä näillä kahdella vierekkäisellä kampuksella on noin 60000 opiskelijaa, asukasta ja työntekijää.

Tutustuimme myös isäntiimme, KIIT yliopiston IT opiskelijoihin, seitsemään 1. vuoden opiskelijaan, joista erityisesti kaksi energistä, viisasta, ahkeraa, hyväsydämistä, aitoa heittäytyjää sulatti sydämemme täysin. Näimme ja koimme paljon. Suomalaisittain mikään ei oikein liittynyt äkkiseltään tähän e-mentorointihankkeeseen. Syvempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että kun uskaltautuu katsomaan boksin ulkopuolelta, huomaa, että juuri tämä Intian kokeminen oli kaikkein tärkeintä, ymmärtää (edes osin) miten tämä maa toimii tai ei toimi. Päästää irti “me ja ne” -ajattelusta. Luopua ajatuksesta, että on jotenkin parempi tai osaa enemmän.

Sydämestä kumpuava, liikutuksen kyynelin kasteltu kiitos, että sain kyseenalaistaa omat ajatukseni ja ennakkoluuloni ja rakentaa uudenlaisen käsityksen meistä ihmisistä.

Ryhmä ihmisiä ulkona, etualalla lippalakkinen ja silmälasipäinen nainen.
Opiskelijablogin kirjoittaja Anni-Veera Aitolehti (kuvassa etualalla) koki monitahoisen matkan Intiaan.

Teksti ja kuvat: Anni-Veera Aitolehti.
Julkaisutoimitus: viestintä.

Kuva, jonka voisi laittaa t-paitaan

Menossa on Allianssiristeilyn jälkimmäisen päivän työpaja. Selaan somevirtaa ja hymyillen tsekkailen kuvia. Työpajan vetäjä herättää minut kysymyksellä, ”miten mitataan toiminnan vaikuttavuutta? Juttele siitä hetki vieruskaverin kanssa.” Päässäni kumisee tyhjyys. Kamalan vaikea kysymys aivoilleni, jotka ovat yön tuntien keskusteluista jumissa. Alan pulputtamaan siitä, mitä juuri konkreettisesti tein ja luotaan puhettani kysyttyyn aiheeseen. Kyselen vieressä olevilta, joista toinen on hyvä kollegani eräästä kunnasta ja toinen tämän tutun tuttu, nyt siis minunkin tuttu, ”millaisia kuvia postataan Allianssi-risteilystä?” Kuvavirta on kelpoa dataa, joista pystyy tekemään analyysia, mitä Allianssi-risteily merkitsee osallistujille? Millaisia ovat kuvat, joita ihmiset tapahtumasta julkisesti postaavat? Millaisia tarinoita kuviin on kirjoitettu? Minun veikkaus oli, että kuvavirrasta löytyy selfieitä, jossa ollaan kaverin kanssa tai suurella porukalla. Olinhan niitä itsekin ottanut ja ollut kaverikuvassa.

Kuvat kertovat

En tietenkään malttanut tämän keksittyäni olla katsomatta hästägillä, että olisiko somessa julkisesti Allianssi-risteilleitä ihmisiä kaverillisissa omakuvissa. Olihan siellä kuvia, joissa nuorisotyön sielulliset kohtaavat aalloilla. Verkostoitumisesta viestivät kuvat ja niiden määrä voisivat esimerkiksi toimia mittarina arvioimaan tapahtuman vaikuttavuutta vaikkapa ”tapaa tuttuja ja verkostoidu” -lupauksen eli tavoitteen suhteen. Tuttujen tapaaminen ja verkostoituminen on yksi Allianssi-risteilyn sivuilla kerrotuista pointeista, joilla alan toimijoita innostettiin mukaan.

Kuvadatasta löytyi esimerkiksi seuraavia julkisesti postaajan kirjoittamia omakuvien kuvatekstejä, jotka kertovat verkostoitumisesta ja tuttujen tapaamiseen:

”Verkostoitumista, tuttuja, uusia tuttavuuksia, keskusteluja ja oivalluksia. Niistä rakentuu seuraava vuorokausi nuorisotyön ammattilaisten kanssa.”

”Allianssiristeilyllä huippujengin kera. Kohtaamisia halauksia ja naurua. Siitä on taas tämä risteily tehty!”

”Laiva on lastattu työpajoilla, tarinoilla, tanssikengillä ja nuorisoalan toimijoilla. Kiitos jengi!”

”Uusia oivalluksia, paljon tuttuja ja kivaa pöhinää nuorisoalan ammattilaisten vuosittaisessa kokoontumisessa. Huippureissu!”

Sielujen yhteisöjä

Kuvalla on aina ollut valtava voima, mutta nyt kuvat luovat diskursseja nopeammin kuin ennen. Omakuvat ovat materiaalia siitä, miten ihmiset haluavat tulla itsensä nähdyksi: ystävyyttä, tuttuutta, verkostoja ja kohtaamisia voi tehokkaasti ilmaista visuaalisesti. Näkemiseksi tulemiseen omakuvat ovat tehokas menetelmä. Somessa jaetut selfiet muodostavat samanhenkisten sielujen yhteisöjä ja tuovat tietysti näkyvyyttä nuorisotyölle.

Kaikki kuvat eivät päädy julkiseen somevirtaan. Alla olevan kuvakaan ei ollut sinne alun perin tarkoitettu, mutta tässä kuvassa on tämän blogitekstin pihviä. Kuva todentaa minulle sitä, että tapasin tuttuja ja verkostoiduin. Ennen kuvan ottamista juttelin opiskelukaverini kanssa, johon seuraan liittyi hänen entinen työkaverinsa, joka on nyt myös minun tuttu sekä totesimme, että meillä on yhteisiä tuttuja. Sitten paikalle tuli minun ensimmäisen työpaikkani työkaveri, joka liittyi meidän kolmen naisemme keskustelurinkiimme. Jossain välissä otettiin kuva, mä ja mun eka työkaveri nuorisotyöstä, EHYTin aluekoordinaattori Harri Jukkala. Pyysin Harrilta kuvaa tätä tekstiäni varten ja vastaus oli, ”saat painattaa kuvasta vaikka t-paidat”.

Marjo ja Harri
*Räps* Kaverikuvassa Jukkalan Harri Ehytistä ja Kolehmaisen Marjo Humakista. Vuonna 2002 Harri ohjasi Marjon opintojen harjoittelua, vuoden 2003 he olivat työkavereita ja edelleen vuonna 2018 molemmat toimivat nuorisotyön alueellisissa ja valtakunnallisissa verkostoissa nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi.

Älylaitteet ovat tehneet itsensä tallentamisesta sosiaalisesti hyväksyttävää, jonka myötä maailmassa on valtavasti kuvamateriaalia vastaamaan meidän ihmisten näkemiseksi tulemisen tarpeeseen. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kyllä kannatti taas lähteä ja taskussa on pari innovatiivista ajatustakin, miten jatkossa huolehdin vaikuttavuuden mittaamisesta. Eli voin todeta vahvistaneeni osaamistani sekä innovoineeni uutta, joiden mahdollisuuksien saattelemana olin laivaan hypännytkin.

 

Verkostojen virkkailijana ja tekstin punoja,

Marjo Kolehmainen

Innovaatiopalveluiden lehtori Jyväskylästä

20.4.2018

 

Nuorisoalan ammattilaisten verkosto- ja kohtaamispaikka Allianssi-risteily

Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi on järjestänyt toimialan koulutus- ja kohtaamisristeilyn jo 14 kertaa. Olen saanut olla osallisena 13 matkalla. Ohessa on satunnaisia henkilökohtaisia ja toimialan muistoja.

Kevät 18 – maalla kehysriihi, merellä huoli tulevasta

Neljästoista A-risteily jää mieleen hiukan ristiriitaisena. Risteilyosallistujia oli vain himpun verran yli 1000. Upeita kohtaamisia, vanhojen tuttujen tapaamisia ja uusia oivalluksiakin. Humakin omalla työpajalla kerrattiin tehtyjä hankkeita ja niistä saatuja tuloksia, mutta luotiin myös uusia ideoita työhön. Nuorisoalan ammattilaisilla on kova tarve kehittää omaa toimialaansa. Huoli nuorista ja nuorisotyöstä oli tapetilla. Samaan aikaan hallituksen kehysriihessä tuli päätös, että työttömien nuorten määräaikaisia työsuhteita ei tarvitse perustella. Työsarkaa riittää.

Lähdössä Allianssi-risteilylle
Humakin kollegat Minna Rajalin ja Marjo Kolehmainen sekä Laukaan lahja Pauliina Lahtinen neljännentoista Allianssi-risteilyn lähtötunnelmissa.

Kevät 16 – laiva täynnä osaamista ja yhteisöllisyyttä

Nuoriso- ja järjestötyön konkari Seija Majanen, tuo kävelevä historiapankki, otti puheeksi, että kun vielä muistetaan, niin kerrotaan ja kirjoitetaan. Nuoperin Minna Heikkinen nappasi hihasta kiinni ja risteilyn 13.-14.4.2016 saldona tallennettiin yhtä nuorisotyön merkkipaalua, Allianssi-risteilyä. Avajaisissa sain istua rinnan Jyväskylän kaupungin Huhtasuon alueen nuorisotyöntekijöiden, Marjatta Saikkosen, Marianne Kallion ja Kati Koskisen kanssa. Mieleen tulee yhteisöpedagogi (AMK) Ville Irtamon sanat Turun Nt-päivien avajaisista vuodelta 2005: ”Kun useasti tehdään yksin tai kaksin töitä, on hienoa nähdä, että meitä oikeasti on näin paljon”.

Kevät 14 – nuorisolaki ja digitaalinen nuorisotyö keskiössä

Kevään -14 risteilyllä jo uudistettiin kiireellä nuorisolakia ja puhuttiin uutta asiaa myös digitaalisesta nuorisotyöstä. Muun muassa Humakin digiguru Päivi Timonen kertoi 15.-16.4.2014, että Massive Open Online Courset eli MOOCit tekee tuloaan myös nuorisoalalle. Selkeäpränttinen oli avajaiseminaarissa puhunut Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman, joka peräänkuulutti insinöörimäiseen yhteiskuntaamme lisää kulttuuripääomaa ja yhteisöllisyyttä. Samaan aikaan Saku-poika ilmoitti, että haluaa opiskella insinööriksi.

Kevät 12 – juhlaristeily ja TV:stä tuttu Lybeck

Savoy-teatterin avajaisissa toimittaja Baba Lybeck taivuttaa Allianssi-sanan jotenkin hassusti. Naurattaa. Kyseessä on Allianssin järjestöhistorian 20-vuotisjuhlaristeily ja ajankohta 17.-18.4.2012. Sisäilma-altistuneena järjestelen risteilyn jälkeisen päivän korvaavaa opetustilaa. Äänekosken kaupungin nuorisojohtaja Mika Inkeroinen toimii pelastavana enkelinä. Torstaipäivän opetus tapahtuu Suolahden nuorisotilassa, nuorisotyöntekijä Merja Arffmanin vahvojen siipien suojissa.

Kevät 10 – vapaaehtoistyössä oman kylän varhaisnuorten kanssa

Keskiviikkona 17.3.2010 kello 18.15 soi kännykkäni. Olin juuri päättänyt Leppäveden Lepän E-tyttöjen lentopallotreenit. Soittaja Johanna Tuliainen ihmettelee, että onko huhu totta, sä et oo täällä laivalla mukana. Totta kuin kirkonrotta. Järjestyksessään kymmenes A-risteily –17.-18.3.2010 jäi minulta väliin. Humakista oli niin paljon lähtijöitä, että vuoro oli jo toisten. Minä sain tehdä ruohonjuuritason nuorisotyötä ja valmentaa tyttöjä. Niistä junnuista kaksi valmentaa jo nuorempiaan, yksi toimii Laukaan nuorisovaltuustossa ja yksi pelaa naisten maajoukkueessa ja voitti SM-kultaa kolme päivää risteilyn 18 jälkeen. Laatuporukkaa.

Kevät 08 – kaverit keskiössä

Kevään 08 risteilyllä (12.-13.3.) sain hiukan oppia mitä kannattaa tallentaa, laittaa historian kätköihin ja miten. Vaikka Nuoperi piti omaa työpajaa, muistan tämän risteilyn erityisesti New York, New York  -siskoistani Sanni Halla-ahosta ja Johanna Tuliaisesta. SAK:n Sanni oli saanut firmansa piikkiin pikkusen ison ja hienon hytin ja me tytöt teimme nuorisotyön historiaa juttelemalla kuin sinkut elämän elokuvassa.

Kevät 06 – seuraavan talven Nuorisotyöpäivien lobbaamista

Jyväskylän kaupungin ja maalaiskunnan nuorisotoimi Antti Kolun johdolla ja yhdessä paikallisten toimijoiden kanssa on ainakin vuodesta 2002 järjestänyt yhteiskuljetuksen Nuorisotyöpäiville ja A-risteilyille. Niinpä 16.-17.3.2006 Kannuste-hankkeen vt. kehittäjänä sain olla bussiemäntänä ja heittää seminaaritäkyjä keskisuomalaisille nuorisotyön ammattilaisille. Yhteinen missiomme oli lobata Jyväskylän Paviljongissa järjestettäviä kevään 2007 Nuorisotyöpäiviä. Kotimatkalla innostuimme nuorisotiedottaja Tuija Ijäksen kanssa visioimaan toimialamme viestintää ja medianäkyvyyttä.

Kevät 04 – Humakin vahvaa markkinointia

Humakin viestinnän opettajana vastasin Humakin ständistä ja ohjelmasta 22.-23.4.2004 risteilyllä. Toisena risteilyaamuna ennen kukonlaulua valmistelimme Rivierakannella 9

Humakin seminaaria, jossa sisältönä oli työelämän ja korkeakoulun yhteistyö ja henkilöstön pedagoginen vaihto. Kannuste-hankkeen ensiaskelista luennoi muun muassa kehittäjä Katariina Soanjärvi. Saku-poika, 10-vuotta, oli risteilyn avajaisseminaarissa Helsingin yliopiston juhlasalissa mukana. Auttoi muun muassa Nuorisotyö-lehden toimitussihteeri Kirsi Alasaarta käsiohjelmien jakamisessa. Avajaisten jälkeen poika lähti isänsä kanssa Itäkeskukseen ostamaan maastopyörää, jollaista maalla ei ollut saatavilla.

Kevät 02 – ensimmäinen Nuorisotyön tunnustuspalkinto

Risteilyllä numero kuusi 18.-19.4. 2002 toimin kuuluttajana. Ohjelmaa oli taas runsaasti ja matkalaiset tyytyväisiä. Tapasin illansuussa Humakin koulutusjohtaja Sirpa Teräväisen ja keskustelut Humakin viestinnän opetuksesta ja sen tulevaisuudesta olivat mieleenpainuvat. OKM:n nuorisotyön tunnustuspalkinnon, historian ensimmäisen, nappasi ansaitusti kulttuurisihteeri Sinikka Haapanen Helsingin Nuorisoasiainkeskuksesta. Sinikka on kotoisin Petäjävedeltä ja sain tehdä aiheesta pari lehtijuttua keskisuomalaisiin medioihin.

Kevät 00 – mediakasvatus ja viestintä keskiössä

Millenium-risteilyllä 13.-14.4.2000 kova sana oli mediakasvatus ja nuorisotyön medianäkyvyys. Tupa oli ihan täynnä kun SAKKI-lehden päätoimittaja ja Länsi-Suomi -sanomalehden toimittaja Merja Maansalon johdolla pohdittiin kuka kissan hännän nostaisi, jollei kissa itse. Perheestä matkassa siippa-Seppälä ja kaksi kuukautta vanha kuopus. Kotoa lähtiessä oli vähän hässäkkää ja niin monta rautaa tulessa, niin unohtui Säde-vauvalle oma peitto mukaan. Isän vihreä villakankainen puvuntakki toimitti hienosti 24 tuntia peiton virkaa.

Syksy 98 – kansainvälisyys ja monikulttuurisuus jo ihan in

Kun kutsu kävi 7.-8.10.1998 risteilylle, olimme muuttaneet jo maalle Laukaaseen ja opiskelin Jyväskylän yliopistossa yhteisöviestintää. Yhdistin samalle keikalle kansanedustaja Aino Suholan haastattelun ja valokuvauksen. Paikallinen Laukaa-Konnevesi-lehti oli tilannut jutun ja saimme samalla jutella myös maissa nuorisotyön merkityksestä. Tämä neljäs A-risteily oli Reija Salovaaran ensimmäinen kerta ja muun muassa Allianssin nuorisovaihto oli risteilyllä vahvasti esillä, niin vahvasti, että löysin heidän vapaaehtoisista Leppäveden Monikulttuurisuuskerhoon ensimmäisen open.

Talvi 96 – ammattiin opiskelevat vahvasti esillä

Kolmannella Allianssi-risteilyllä 27.-28.2.1996 laitoimme SAKKI ry.n ja Next Step -messujen esittelyständiä kun pääsihteeri Olli Sarekoski tuli juttelemaan. Myöhemmin selvisi, miksi häntä kiinnostivat viestinnälliset näkemykseni suhteessa Allianssin kehittämiseen. Elokuussa olinkin jo ihan palkkatöissä Allianssin viestintäpäällikkönä. Kaikki erilaisia – kaikki samanarvoisia -toiminta, jota luotsasi Susanna Huovinen, oli kuumaa uutta asiaa niin merellä kuin maalla.

Kevät 95 – äitiyslomalta verkostoitumaan

Kakkosristeilylle sain siippa-Seppälän vauvan hoitajaksi, sillä esikoinen oli tuolloin 11 kuukautta vanha konttailija. Risteily järjestettiin kauniissa kevätsäässä 20.-21.4.1995 ja olin paikalla Allianssin hallituksen jäsenenä. Kun puheenjohtaja Reijo Paananen pitää ravintolasalissa risteilyn avajaispuhetta hinkuaa Saku-poika Reijoa kohti hokien ”Iti, iti”. Puheenjohtajalta eivät menneet sävelet ja sanottavat sekaisin.

Syksy 93 – eläkkeen kertyminen alkaisi jo 18 vuotiaana

Aikamme ensimmäinen A-risteily oli 7.-8.9.1993. Olin mennyt naimisiin kolme päivää aikaisemmin. Risteily olikin minun häämatka, mutta A-luokan sellainen, sillä siippa-Seppälä ei pääsyt aalloille mukaan. Tältä matkalta mieleen on jäänyt tulomatkan baarikeskustelu, jossa silloinen pomoni, SAKKI ry.n puheenjohtaja Jaana Kuisma (nyt Pam-liiton Ylitalo), Työeläkelaitoksen liiton TeLan tiedottaja Heikki Raittila sekä risteilyisäntänä toiminut pääsihteeri Kari Anttila vaativat eläkekertymän laskua 23 vuodesta 18 vuoteen. Jostain kaikki muutokset lähtevät ja tuon epäkohdan korjaukseen A-risteily oli startti.

Maarit Honkonen-Seppälän tekstin on osin julkaistu Nuorisotyön tallentajan Nuoperin julkaisussa 100 tarinaa nuorisotyöstä.

Kirjoittaja työskenteli SAKKI ry.n edunvalvonta- ja tiedotussihteerinä vuosina 1990-1996. SAKKIn edustajana hän toimi myös Kansalaiskasvatuksen Keskuksen KaKen sekä myöhemmin Allianssin hallituksessa. Vuodet 1996 – 2002 kirjoittaja oli Allianssin viestintäpäällikkö. Vuodesta 2002 alkaen hän on ollut Humakin Jyväskylän alueyksikön lehtori.

Kuvat: Minna Rajalin

Yhteisöpedagogiopiskelija mukana perustamassa uutta järjestöä

Gambia, Suvi, yp kv harjoittelu
Gambia Kuvassa Suvi ja Tanja Sowe yhdessä uusien oppilaitten kanssa pian valmistuvan koulun edessä.

Jyväskyläläinen Humakin yhteisöpedagogi (AMK)-opiskelija sai tehdä järjestötyön suuntautumisopinnot länsiafrikkalaisessa Gambiassa. – Huima ja opettavainen matka. Yksi harjoittelutavoitteistani toteutui helmikuun puolivälissä, kun Mahmudan tulevaisuus ry -tukijärjestö näki päivänvalon, tiivistää Suvi työskentelyään. – Pääsin yhdessä suomalaisen Tanja Sowen kanssa perustamaan hyväntekeväisyysjärjestöä ja suunnittelemaan sekä toteuttamaan sen toimintaa.

Uuden järjestön kautta apua Afrikkaan

Järjestön toiminnan tarkoituksena on parantaa länsigambialaisen Mahmudan asukkaiden hyvinvointia ja mahdollistaa lapsille koulutus. – Pienessä kylässä asuu arviolta noin 2000 ihmistä. Järjestön tämänhetkinen projekti on koulun rakentaminen Mahmudan kylään, tuleville koululaisille kummien etsintä sekä järjestön yleinen markkinointi, kertoo Suvi.

Koulun tulevia oppilaita
Koulun tulevia oppilaita

Koulu ja kaivo avaimet tulevaisuuteen

Koulun rakennustyöt ovat hyvässä vauhdissa. – Koulu aukeaa syyskuussa ja aluksi siihen tulee kaksi eri luokkaa. Tontti on kuitenkin niin iso, että koulua on mahdollista laajentaa tulevaisuudessa uusia opiskelijoita varten. Koulun tontille on rakennettu myös kaivo, jota kylän asukkaat saavat käyttää. Koulu työllistää kolmen opettajan lisäksi naapuritalon naisen, joka on luvannut tehdä kouluruoat lapsille, selvittää Suvi.

Kummilapsia suomalaisille

Kiersimme Mahmudassa etsien kummilapsia.
Kiersimme Mahmudassa etsien kummilapsia. Löysimme moottoripyörällisen lapsia.

– Yksi harjoitteluni hienoimmista päivistä oli, kun kiersimme ympäri Mahmudaa ja etsimme lapsia syksyllä alkavaan kouluun. Jokaisesta lapsesta otimme kuvat ja nimet ylös kummitoimintaa varten. Saimme 44 uutta pientä oppilasta. Tällä hetkellä keräämme jokaiselle lapselle Suomesta kummin, joka mahdollistaa lapsen koulunkäynnin pian valmistuvassa koulussa. Kummilasta on myös oikeasti mahdollisuus päästä tapaamaan ja siten osallistumaan koulun ja kylän arkeen Tanja Sowen avustamana.

 

Ennakkoluulottomuutta

Mahmudan kylä sijaitsee syvällä länsigambialaisella maaseudulla, osin tiettömän taipaleen päässä. – Kyläläiset, niin lapset kuin aikuisetkin olivat aitoja ja sympaattisia. Ihmiset ottivat meidät avoimesti vastaan, vaikka osalle olimme varmasti ensimmäiset valkoiset ihmiset koskaan. Uuden koulun valmistumisen näkeminen konkreettisesti oli myös hienoa. Pääsin tapaamaan koulussa aloittavia lapsia, mikä oli ikimuistoista. Voi olla, että itsekin menen koulun avajaisiin ensi syyskuussa, se jää nähtäväksi. Olisihan se ihanaa olla laittamassa oma kummilapsi kouluun, haaveilee Suvi.

Gambia, koulu
Rakenteilla oleva koulurakennus Gambia

Pientä ruohonjuuritason toimintaa

Suvin harjoittelu jatkuu vielä Suomessa. – Seuraavaksi tarkoituksenamme on kerätä varoja ja saada järjestölle näkyvyyttä. Toteutamme kirpputorimyynnin Jyväskylässä, Lahdessa ja Vantaalla. Myyntiin kerätään tavaraa, josta ihmiset haluavat päästä eroon. Tuotot laitetaan suoraan koulun viimeistelyyn, opettajien palkkoihin ja lasten koulupukuihin. Kevään aikana järjestämme myös keräyksen, jossa keräämme lapsille vanhoja reppuja ja koulutarvikkeita. Haaveenamme on, että koulun alkaessa jokaiselle lapselle olisi valmiina reppu, jonka sisällä on penaali ja koulutarvikkeet.

 

Poika jka sai uudet housut

 

Kummilapsi: Kuvassa minä ja kummilapseni 4-vuotias Mansur.

 

 

 

 

Teksti: Suvi Moisio ja Maarit Honkonen-Seppälä

Gambia. Kunta Kinten kotimaalla on monet kasvot

 

Gambian taivaalla liitää lintu
Kuiva maa pölyää. Tuntuu, että hiekka tunkeutuu syvälle kurkkuun. Auton ikkunat on pidettävä auki, jotta pieni ilmanväre helpottaisi kuumuutta. Kasvillisuus on keltaista ja ruskeaa. Auringon polttamaa. Vaikka sadekauden loppumisesta ei ole kuin tovi, tuntuu, ettei täällä ole satanut vuosiin. Maaseutu, Länsi -Gambia, olemme perheeni kanssa lähes tiettömän taipaleen päässä. Pääkaupunki Banjulista Mahmudan kylään on matkaa kaksi tuntia. Olemme aika syvällä köyhällä maaseudulla.

Länsi-Afrikassa Humakin opiskelijoita

Vuosi sitten syksyllä suunnittelimme perheen talven lomakohdetta. Samoihin aikoihin yhteisöpedagogi (AMK)-opiskelijani kertoi lähtevänsä harjoittelemaan Senegaliin ja Gambiaan. Kansainvälinen lastensuojelujärjestö mahdollisti opiskelijani oppimisen paikallisissa lastenkodeissa. Ajattelin, että minun on kuljettava opiskelijani jalanjäljessä. Lomamatkan kohde oli sillä selvä.

Iloisia-lapsia-Gambia
Gambia.iloiset-lapset

Sosiaalinen media pienentää maailmaa

Elämä on sattumuksia täynnä. Kaksi viikkoa ennen lomaamme saimme tietää, että Gambiassa on asunut jo 20 vuotta serkkuni lapsuuden ystävä. Tanja Sowe pyörittää miehensä kanssa pientä huoneistohotellia lähellä Senegambian hotellialuetta, järjestää retkiä turisteille ja avustaa humanitaarisia avustustyöntekijöitä. Ajattelen ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, että onneksi on facebook.

Seuramatkalla kehitysapua tekemään

Mahmudan perheen naiset kuorivat maapähkinöitä varjossa iltapäivän paahtavalta auringolta. Isommat lapset tekevät samaa työtä, pienimmät vielä leikkivät ja vauvat ovat äidin rinnalla. Pääsimme tutustumaan paikalliseen perheyhteisöön, jonne on juuri syntynyt kaksospojat. Paikallisen perinteen mukaan he ovat Ousaine ja Assain. Perheessä on kymmenen lasta, lisäksi tätejä ja setiä, isiä ja äitejä. Gambialaisten eliniänodote on 52 vuotta. Ikäihmisiä emme näe. Viemme perheelle tuliaiseksi 50 kiloa riisiä, jolla he elävät kuukauden. Myös vaatimattomat Suomen tuomiset; muutamat T-paidat, mekot, kengät, kynät ja paperit saavat vastaanottajien ilmeet yllättyneiksi, mutta iloisiksi. Meille isoin riemu oli kun saimme vuorotellen sylitellä lapsia.

Gambia elää maapähkinöistä ja turismista

Naiset Gambia Maapähkinät
Gambialaiset-naiset-maapahkinoita keraamassa

Talouden kulmakivet muodostuvat kolmesta ämmästä. Maatalous, matkailu ja maapähkinät. Lähes 90 prosenttia maan kokonaisviennistä tulee maapähkinöistä. Maan läpi virtaavan Gambia-joen ansiosta liikkuminen ja maanviljely on mahdollista. Villieläimiä, kuten virtahepoja, krokotiileja, antilooppeja ja apinoita on kuitenkin vähän. Lintubongareille Gambia on paratiisi. Jopa yli 450 lintulajia on nähty Gambia-joen suistoissa. Gambia on myös auringonpalvojien unelma, sillä siellä paistaa noin 320 päivää vuodessa. Pohdin, että tänne on päästävä uudelleen. Tarinaa on kerrottava myös uusille yhteisöpedagogi (AMK)-opiskelijoille.

Lähteinä: Wikipedia, Tjäreborgin opasesitteet sekä paikallisten haastattelut.

Teksti: Maarit Honkonen-Seppälä

Kuvat: Säde ja Jukka Seppälä

 

Kirjoittaja työskentelee lehtorina Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Jyväskylässä. Humakin opiskelijoita on ollut harjoittelijoina Länsi-Afrikassa, muun muassa Senegalissa ja Gambiassa. Maarit kulki lomallaan opiskelijoiden jalanjäljissä yhdessä perheensä kanssa