Afrikkalaisia unelmia

Uluguru-vuoret Uzalendon 4H-kerhon taustalla, kuva: Kristiina Vesama

Kaikilla on unelmia: isompi asunto, parempi koulutus, suurempi palkka tai mukavampi työ. Unelmoiminen on inhimillistä riippumatta siitä, elätkö Euroopassa tai Afrikassa. Unelmat antavat voimaa arkisiin askareisiin ja unelmat kantavat eteenpäin. Luonnollisesti pelkkä haaveilu ei riitä, vaan unelmien saavuttamiseksi tarvitsee myös toimia. Kuurojen koululla Morogorossa vierailessamme kysyimme lapsilta, miksi he haluavat tulla isona? Mikä on heidän haaveensa? Kiltisti koulupukuiset alakoululaiset asettuivat jonoon ja vuoronperään he kertoivat meille, katselijoille toiveistaan. Pienet kädet viittoivat, piirsivät unelmia ilmaan ja lasten opettaja käänsi meille lasten kertomia haaveita. Joku halusi sairaanhoitajaksi, toinen opettajaksi eli hyvin samanlaisia unelmia kuin suomalaisilla lapsilla. Eräs poika esitti innostuneena ilmapotkuja, harhautuksia ja viittoi haluavansa isona jalkapallon pelaajaksi. Toinen uskoi tulevansa rikkaaksi liikemieheksi. Kuuntelimme liikutuksen vallassa lasten haaveita yhä uusien lasten liittyessä  jonoon. Kaikki halusivat viittoa meille, mikä on heidän haaveensa. Ei voinut välttyä tunteelta, että me eurooppalaiset olisimme olleet ihmeiden tekijöitä, jotka pystyisivät muuttamaan heidän elämänsä taikatempulla. Silmissä näkyi toivo ja heidän kätensä liikkuivat ilmeikkäästi. Yritin kuvata videolle lasten kertomuksia ja silmäni kostuivat. Muutamien lasten toiveet olivat erilaisia. Eräs poika kertoi haluavansa tulla isona kengän kiillottajaksi ja seuraava tyttö unelmoi siivoojan urasta. Heidän kohdallaan kyse ei ollut niin säkenöivästä haaveesta kuin muilla, mutta kyse oli ehkä realismista Tansaniassa, missä kuurojen tilanne on huono. Työllistyminen ja itsensä elättäminen on utopiaa ja mahdollisuudet elämässä ovat vähäiset. Lasten toiveista heijastui kuitenkin usko tulevaisuuteen. Hetken olisin toivonut olevani taikuri, joka pystyy muuttamaan kaiken. Katsoin koulun rehtoria ja opettajia ja mietin: mistä he saavat voimansa tehdä työtään. Kuinka he rohkaisevat lapsia uskomaan omiin haaveisiinsa ja tekemään niistä totta?

Unelmien jälkeen puhalsimme lasten kanssa ilmapalloja, joita heittelimme ilmaan. Osa palloista puhkesi paukahtaen ja annoimme heille uudet. Hävetti tuliaistemme vähäisyys, vaikka rehtori väittikin ilmapallojen tuovan lapsille suurta iloa. Siirtyessämme kohti bussiamme taaksemme jäi epätodellinen näky lasten juostessa kiljuen pallojen perässä koulun pihalla. Toivoin pallojen kestävän edes sen aikaa, että automme kaartaisi mutkassa olevien ensimmäisten savisten mökkien taakse.

Lapsia koulun pihalla, kuva: Kristiina Vesama

Uzalendon 4H-klubilla vieraillessamme kerhon puheenjohtaja Dennis Tinda kertoi haasteista, mitä nuorten aikuisten 4H-kerholla on. Viime vierailumme jäljiltä edistystä oli tapahtunut. Kolmen vuohen sijaan viereisellä tyhjällä tontilla laidunsi kokonaista seitsemän eläintä. Kun olimme kätelleet ja luovuttaneet  rahalahjamme, Dennis tuli viereeni. Hän kysyi vahvasti englantia murtaen kuinka pystyisi tulemaan Suomeen. Dennis kertoi minulle omasta haaveestaan opiskella ja saada tutkinto länsimaisesta korkeakoulusta. Tunsin piston sydämessäni kun kerroin kuinka systeemi oli muuttunut: tulevaisuudessa Euroopan ulkopuolelta tulevat joutuisivat maksamaan opiskelustaan. Dennis jatkoi edelleen ja kysyi mahdollisuudesta hakea stipendiä tai löytää Suomesta lahjoittaja, joka voisi auttaa häntä opiskelumaksuissa ja asumiskustannuksissa. Levittelin käsiäni, yritin katsoa häntä silmiin, mutta en kyennyt edes valehtelemaan uskottavasti. Lukukausimaksut, olivat juuri sammuttaneet yhden afrikkalaisen nuoren miehen unelman ja samalla kysyin hiljaa kuinka paljon korkeakoulujen taloustilanne on parantunut perimällä maksuja kaukaa tulevilta opiskelijoilta. Ajatukseni risteilivät ja yritin tukahduttaa omaatuntoani piinaavan ahdistuksen kysymällä itseltäni, miksi meidän pitäisi maksaa Afrikasta tulevien opiskelu Suomessa? Vastaus oli luettavissa Denisin kasvoilta. Sen pystyi laskemaan myös kaikkialta missä liikuimme. Meidän hyvinvointimme hinta on monen kehitysmaalaisen huonompi elintaso. Ostamme halvalla raaka-aineita ja teetämme tuotteemme halvalla, kaukana kotoa. Vaikka joskus ostamme ’reilun kaupan kahvia tai banaaneita’, niin se ei yksin riitä muuttamaan maailmassa vallitsevaa epätasapainoa.  Katsoin Denisiä ja mumisin jotain sinne päin, että yritän selvitellä asiaa. Ymmärsin, että toteuttamalla tämän nuoren miehen unelman, voisimme auttaa koko yhteisöä ja tekisimme monien unelmista totta.

Dennis Tinda Uzalendon 4H-kerhon puheenjohtaja, kuva: Kristiina Vesama

Matkustaessamme paikallisella linja-autolla Morogorosta Tangaan näimme afrikkalaisten unelmien toisen puolen. Matkan varrella näkyi loppumattomana virtana savimajat ja  linja-auton tv-näytöillä pyöri paikallisten musiikkikanavien tuotantoa. Videoilla näkyi upeita kolonialistisen ajan huviloita, hyvin hoidettuja puutarhoja, kauniita tummia ihmisiä, joilla oli paljon isoja kultaisia koruja, paljastavia seksuaalisuutta korostavia vaatteita, hevosvoimillaan ärjyviä superautoja, tummia aurinkolaseja, ylellisiä drinkkejä ja yläluokkaista elämää kuvaavia kohtauksia. Musiikkivideoiden kuvamateriaali oli kaukana normaalista suomalaisesta elämästä ja valovuosien päässä tansanialaisesta arjesta.

Bussikäytävän ahtaudessä liikkui cachew-pähkinöitä kauppaava nuorimies. Sisälämpötila oli noussut lähes 30°C ilmastoinnin sammuttua yllättäen ja penkkien välissä leijui kostea hien tuoksu. Rexonan 24h:n tunnin takuu kuulosti lähinnä vitsiltä. Ostimme paketin pähkinöitä, jonka hinta oli 5000 Tsh eli noin kaksi euroa. Ruudulla pyörivää amerikkalaista unelmaa ei tuolla summalla vielä osteta. Täällä kaikki ovat yrittäjiä ja myyvät jotain. Jokainen päivä on taistelua elämästä, välttämättömyydestä jatkaa eteenpäin. Mieleeni palautui bussikuskimme Godwill:in sanonta: ’fight for bread!’.

Ryhmämme nuoria Kangen alakoululaisten kanssa, kuva: Kristiina Vesama

Istumme majapaikkamme lähellä olevassa Pubissa tai sellaiseksi ajattelen kutsuttavan rakennelmaa, joka on kyhätty aaltopellistä ja rautaputkesta ja jonka seiniä koristavat Pepsimainokset sekä paikallisen oluen mainosjulisteet hintatietoineen: Safari 1600 Tsh. Astuessamme sisälle Pubiin saimme osaksemme huomiota, joka tuskin oli positiivista. Selkeästi olimme astuneet epämukavuusalueelle tai ainakin väärälle alueelle, missä olomme voisi muodostua hyvinkin pian epämukavaksi. ’Ice-break’:erinä lausuimme vahvalla turistiaksentilla swahilin kielisen tervehdyksen: ’häpäri!’ Hetken hiljaisuus, nyökkäys ja muutama murahtava tervehdys vastineeksi ja elämä jatkui Pubin hämärässä. Omistaja saapui luoksemme ja otti tilauksen. Valoja ei tässä baarissa ollut lainkaan. Ainoana valonlähteenä toimivat virvoitusjuomien kylmiöt, tansanialaista jalkapalloa näyttävä putkitelevisio sekä kaksi peliautomaattia, joiden eteen oli ryhmittynyt paikallinen miesjoukkio. Digitaalinen piipitys säestää kolikoiden kilinää automaatin uumenissa. Värilliset valot vilkkuivat ja miesten kasvoilta pystyi lukemaan onnistumisen ja epäonnistumisen kasinopelissä. Olimme joko unelmatehtaalla tai unelmien hautausmaalla. Lisää onnenpelureita virtasi sisälle. Kyseessä ei ollut mikään Eurojackpotti, ei edes lapsuuteni pajatsovoitto, mutta yrittäjiä riitti. Afrikkalaisilla unelmilla on monet kasvot, mutta vain harvalla on mahdollisuus saavuttaa päävoitto.

Kirjoittaja: Kari Keuru, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu. 20.10.2017.
Kuvaaja: Kristiina Vesama