Afrikkalainen kuolema ja Jumala

Lehtorit, Kristiina Vesama ja Kari Keuru valmiina kirkkoon. Kuva: Ida Busk

Tansanian matkamme toisena sunnuntaina osallistuimme jumalanpalvelukseen. Ulkokatoksessa järjestetty palvelus oli sekoitus rock-konserttia, huutokauppaa ja lähiöbileitä. Kaikki olivat tervetulleita ja kaikki saivat osallistua tapahtumaan. Suomalaiselle kokemus oli hämmentävä, koska me mieluummin vaikenemme ja pidämme uskon asiat sisällämme. Afrikassa kuitenkin kaikki tai ainakin lähes kaikki uskovat Jumalaan ja Jumalalla on monta edustajaa ja kauppiasta. Kirkot ja moskeijat nököttävät jokaisessa kylässä sulassa sovussa ja intialaisten asuttamista kortteleista löytyy myös hindutemppeleitä.

 

Tangan kaupunkiin saavuttuamme kerroimme paikalliselle yhteyshenkilöllemme, herra Bernard Goliamalle, ryhmämme edustamat pääuskonnot (meillä oli mukana kristittyjä, kaksi muslimia ja yksi hindu) ja hän lupasi järjestää meille vierailuja haluamiimme hengellisiin kohteisiin. Vaikka matkamme pääaihe ei ollut uskonto, niin melko pian omaksuimme afrikkalaisen luonnollisen tavan suhtautua uskontoon ja siihen liittyviin toimituksiin. Leirimäinen tunnelma sai meidät välillä iltaisin laulamaan partiolaisten laulukirjasta jo unholaan painuneita ’riparilauluja’ ja Morogorossa majapaikkamme emännän ja omistajan Herieth Söderqvistin lausuma tervetulosiunaus oli normaali osa illallista.

 

Tangassa vierailimme yhden ryhmäläisemme toiveesta hindutemppelissä, missä valmistauduttiin uuden vuoden viettoon. Mustilla silmillään tuijottavat lukuisat hindujumalat tarkkailivat liikkumistamme pyhäkössä. Yritimme olla kunnioittavia ja kuvata huomaamattomasti näkemäämme. Olimme löytäneet keskeltä Afrikkaa palasen Intiaa: kukkaköynnöksiä, suitsukkeita sekä uhrilahjoja. Tansanialainen monikulttuurisuus ja suvaitsevaisuus yllätti jälleen, vaikka tiesimmekin intialaisen yhteisön olevan merkittävässä roolissa Tangan kaupungissa, mm. yksi parhaista ’Super-Marketeista’ oli intialaistaustaisen omistama. Tämän olimme oppineet jo edellisellä reissullamme, koska intialaisen marketti oli lähes ainut paikka koko kaupungissa mistä oli mahdollisuus ostaa viiniä.

 

Sunnuntaipäivän ohjelmaksemme Tangassa oli merkitty vierailu jumalanpalveluksessa. Yhteyshenkilömme herra Goliama oli suunnitellut, että osallistuisimme paikallisen roomalaiskatolisen kirkon messuun, joka alkaisi klo 6. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunnan aiheuttama mukavuudenhalu sanoi tässä vaiheessa painavan vastalauseensa. Olimme jo monta päivää kuunnellee aamuyöstä kuinka 4H-keskuksen kukko aloitti kiekumisensa hyvissä ajoin ennen auringon ensimmäisiä airueita n. klo 5 ja välittömästi tämän jälkeen ’muezzin’ aloitti laulunsa läheisen moskeijan minareetista, rätisevän kaiuttimen kautta. Koraanin säkeet ja kutsu saapua rukoilemaan kaikuivat korvatulppien läpi joka aamu. Yleensä näiden äänien jälkeen vielä nukahdimme hetkeksi ennen kuin oli herätys ja aamupala.

 

Mielestämme kristillisen uskon hienoin innovaatio oli lepopäivä eli sunnuntai, mikä tarkoitti aamulla pitkään nukkumista. Hyvät unet olivat osa meidän jumanlanpalvelustamme. Mielestämme länsimaistyylisen kristinuskon Jumala voisi antaa meidän nukkua hieman pidempään sunnuntaina, eikä vaatia meitä juoksemaan aamuauringon kanssa kilpaa kirkon penkkiin messua kuuntelemaan. Kerroimme mielipiteemme herra Goliamalle, joka totesi aamumessuun osallistumisen olevan vapaaehtoista – Thanks God!

4H-keskuksen lähellä sijainneen kirkon mainoskyltti. Kuva: Kristiina Vesama

 

Heräsimme kuitenkin ja tietysti aikaisin ja menimme kahdeksan aikaan aamupalalle. Kuulimme jostain kauempaa kantautuvaa musiikkia. Itseasiassa sama musiikki oli alkanut soimaan hyvin pian muslimien aamurukouksen jälkeen ja sen tunnisti helposti gospeliksi. Kysyimme keittiön väeltä äänen lähdettä ja saimme kuulla kirkon sijaitsevan lähes 4H-keskusta vastapäätä valtatien toisella puolen. Kiinnostuksemme heräsi ja päätimme lähteä tähän kirkkoon. Vaihdoimme hienoimmat afrikkalaistyyliset vaatteet päällemme ja varasin taskuuni pari ryppyistä seteliä kolehtia varten. Lähestyessämme jumalanpalveluspaikkaa ymmärsimme musiikin soivan melkoisen kovalla äänellä.

Paikallinen pastori puhuu tai laulaa. Kuva: Kristiina Vesama

 

Kovaäänisistä pauhaava afrikkalainen ylistysmusiikki ylitti moneen kertaan kuuloturvallisuusrajat. Kirkon etuosassa heilui musiikin tahdissa pastori, joka oli pukeutunut mustaan tyköistuvaan pukuun. Hän muistutti enemmän räp-artistia kuin saarnamiestä. Välillä kirkkoväki luki kuorossa Raamatun jakeita, joita toistettiin lyömällä tahtia rytmikkäästi iskevillä liikkeillä. Viereisellä penkkirivillä oleva rouva rukoili kovalla äänellä kielillä puhuen ja eräs vanhempi mieshenkilö yritti pitää meitä tapahtumien tasalla tulkkaamalla avainkohtia. Olimme saapuneet keskelle karismaattista herätyskokousta, jossa piisasi vauhtia ja desibelejä. Vähitellen kokouksessa koetti kuitenkin suvantovaihe ja huumaava meteli tasaantui. Kokouksen johtaja pyysi meidät eteen kertomaan keitä olemme ja mistä tulimme.

Kari Keuru pääsi puhumaan kirkkoon.  Kuva: paikallinen seurakuntalainen

 

Afrikkalaisiin vaatteisiin naamioituminen ei ollut onnistunut. Selkää pitkin valuva hiki ei johtunut enää pelkästään kuumuudesta. Seisoimme satapäisen seurakunnan edessä. Minulle annettiin mikrofoni käteen ja afrikkalainen ystävämme pyysi minua puhumaan hänen avustaessaan tulkkina. Yritin muotoilla kaikista muistamistani hengellisistä englanninkielisistä fraaseista järkevän oloisen kokonaisuuden unohtamatta pakollista ’Praise the Lord’ tai ’Halleluja’ huutoa. Taukojen kohdalla seurakunta vastasi aamenella. Puheeni jälkeen jokainen meistä kertoi vuorollaan vielä oman nimensä satojen mustien silmäparien tuijottaessa meitä. Tämän jälkeen väki nousi ylös ja he rukoilivat puolestamme tai näin ainakin luulen tapahtuneen. Lopuksi pastori totesi vielä englanniksi, että saapumisemme kokoukseen oli selvä merkki taivaasta, että heidän pitäisi lähteä Suomeen vierailulle. Hymyilimme takaisin ystävällisesti ja mietimme kuinka uppoaisi suomalaiseen kirkkoväkeen näkemämme vauhdikas Jumalanpalvelus.

Seurakunta rukoilee puolestamme. Kuva: paikallinen seurakuntalainen

Selvisimme todistuspuheenvuorostamme mielestäni kohtuullisesti ja olimme jo poistumassa kirkosta, kun pastori huusi vielä perääni että nyt olisi aika antaa kolehtirahat. Käännyin takaisin ja tunnustelin taskussani olevia ryppyisiä seteleitä, 11000 Tansanian shillinkiä eli vähän alle viisi euroa. Kävelin käytävää pitkin eteen, seurakunnan tuijottaessa selkääni. Vaivaantuminen ja nolous olivat vaatteinani kuin painava päällystakki. Kolehtikipon virkaa hoiti muovinen roskaämpäri, jonka läpi jokainen näki putoavat roposet. Sujautin setelini ämpäriin ja poistuin pikakävelyä. Huikkasin mennessäni kiitokset pastorille ja poistuimme paikalta. Aurinko paistoi kuumemmin ja linnut lauloivat kuin suvivirressä. Olimme osallistuneet Jumalanpalvelukseen ja vaikutimme jo melkoisen kunnollisilta afrikkalaisilta, sillä Tansaniassa kirkossa käydään muulloinkin kuin vain jouluna.

 

Afrikkalaisen hurskauden taustalta löytyy varmasti monia syitä. Tieteellinen kaiken järjellä selittävä maailman kuva ei ole vielä tappanut kansan uskoa Jumalaan ja mysteereihin. Kuolema on läsnä kaikkialla, eikä siltä pelasta edes länsimaalainen lääketiede. Ihmisiä kuolee ja kuoleminen on osa arkea paljon voimakkaammin kuin meillä täällä Suomessa. Etäistenkin ihmisten suruun otetaan osaa. Pahin loukkaus on poisjääminen hautajaisista. Kuolema koskettaa koko yhteisöä. Tansaniassa Jumala ja uskonto tarjoavat selityksen ja voiman millä kohdataan elämän vaikeudet. Tämä voi olla hyvin vaikea ymmärtää sekuläärissä suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle ihmiselle. Hyvinvointiyhteiskunnassa elävä suomalainen ei tarvitse Jumalaa samalla tavalla kuin afrikkalainen, jonka jokainen päivä saattaa olla taistelua elämästä.

 

Matkallamme emme kohdanneet kuolemaa, mutta useampana päivänä kuulimme saman selityksen paikallisten ystäviemme poisjäännille päiväohjelmasta: joku oli kuollut ja he osallistuivat hautajaisiin. Morogorossa ystävämme Annan Lupianon opettajakollega oli kuollut yllättäen ja Anna jäi pois kyydistämme kesken retkipäivän osallistuakseen hautajaisiin. Tangassa jalkapallopelimme peruuntui naapurikylän kanssa, koska eräs poika oli kuollut ja kaikki menivät hautajaisiin. Panganiin uimarannalle matkatessamme hyvä paikallinen ystävämme Hatibu ei noussutkaan bussin kyytiin keskustasta, koska hänen naapurinsa vauva oli kuollut ja hän osallistui hautajaisiin. Kuoleman viikate tuntui kaatavan jokapuolelta läheltämme.

 

Eräällä bussiretkellämme yhteyshenkilömme herra Goliama kertoi Tansanian suuresta lapsikuolleisuudesta. Yritin todeta väliin, Suomen olevan listan toisessa kärjessä. Herra Goliama jatkoi edelleen kuinka Tansaniassa ihmisillä on paljon lapsia, koska monet kuolevat ennen aikuisuutta. Suuri murhaaja on kuulemma malaria. Sormillani laskin olinko muistanut itse ottaa omat malarialääkkeni, Malaronen. Lukuisat yölliset hyttysen pistot alkoivat kutista ja aiheuttivat pientä huolta. Seuraavana yönä päätin pingottaa moskiittoverkon vielä tiukemmin sänkyni ympärille. Malaria oli siis todellinen ongelma eikä vain meidän turistien hätävarjelua. Kysyin herra Goliamalta oliko hänellä ollut malaria. Vastaus oli myönteinen.

 

Pienen kyselyn jälkeen ymmärsin, että lähes kaikki paikalliset ystävämme olivat sairastaneet malarian. Suomesta ostamamme malarialääkkeet olivat maksaneet kahdeksi viikoksi 120 €. Päivän selvää oli, että paikalliset eivät voineet syödä koko ajan malarialääkkeitä. Herra Goliama kertoi vaihtoehtoisista lääkkeistä, jotka olivat huomattavasti halvempia ja myös luonnon lääkkeistä, erään puun lehdistä joita heillä oli tapana syödä. Yleensä kuitenkaan he eivät syöneet ennakkoon malarialääkkeitä vaan vasta sitten, kun ovat saaneet tartunnan. Muistin 4H-keskuksen pääemännän Elisabethin, joka oli jäänyt heti ensimmäisen päivän jälkeen pois töistä koska oli saanut tartunnan. Nyt hänen vointinsa oli jo parempi.

 

Katselin auton ikkunasta ohi viliseviä kyliä, kirkkoja ja hautausmaita. Auringon laskiessa saapuisivat jälleen hyttyset ja joku niistä kantaisi mukanaan malariaa. Tänäänkin joku saisi kuoleman suudelman hyttysen pistosta. Afrikan yössä kaikui kaskaiden sirinä ja sammakoiden kurnutus. Ja jossain tuon hiostavan pimeyden keskellä liikkui myös kuolema etsimässä uusia uhrejaan.

 

4H-keskuksen yövartija avasi portin ja bussimme liukui sisään. Taskulampun valossa kävelimme majoitusparakillemme. Oven vieressä seinää pitkin kiipeili 20 cm pitkä tuhatjalkainen. Avasin lukon, astuin sisälle ja kaivoin esille hyttysmyrkyn, jota levitin päättäväisesti iholleni. Herätyskokouksen kaiuttimet olivat hiljentyneet antaen tilaa muslimien rukouskutsulle. Tansanialainen arki jatkui. Täällä on läsnä elämä ja kuolema sekä usko Jumalaan eri muodoissaan.

Kirjoittaja: Kari Keuru, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu. 27.10.2017.