Kibo, maalikippo ja palanut nokka – matka sinne ja takaisin

Kirjoittajan esittely:
4H:n hengenheimolainen ja ylpeä jäsen, bloggarinimeltään Pilvi Linna, Tansanian lähettiläs ja kirjekyyhky. Ei ole tiettävästi sukua kirjailija Väinö Linnalle, vaikka yhtäläisyyksiä löytyy niin paljon, että naurattaa. [lähde?] Yritetään yhdessä – Let’s try together! 
Toinen heistä on Pilvi Linna.

Chagga-heimon reviirillä

Höysteenä sambuchan päällä, Tansania-tarinamme saa joulupukinkin sertifioiman sievän jatko-osan. Nimittäin tein virallisen osuuden jälkeen vielä lisäreissuja paikallisen 4H-avustajamme, safariystäväni Emilin matkatoimiston kautta.
Kilimanjaron rinteillä. Kuvaaja: Pilvi Linna
Kilimanjaro oli alun perin lähinnä Chagga-heimon reviiriä, ja masait ovat vasta myöhemmin levittäytyneet karjoineen sinne seipäin ja keihäin. Sain kuusi chaggaa vuorikiipeilylle, joista yksi kulki mukanani läpi kinttupolkujen ja muut omia oikoteitään pitkin aina leirinuotiolle ruuat laittamaan. Emil käynnisti maasturinsa, Moshin kaupungissa (eli ”Mo-townissa”), josta matkasimme Kilimanjaron (eli ”Kilin”) kansallispuistoon koko porukalla. Matkan varrella pysähdyimme erääseen kylään ostamaan maalikippoa muuan hupiukolta (eli ”juopolta”) mustaa t-paitaani varten, jotta valokuvassani Kibo-vuorelta lukisi teksti 4H paidassani. ”Tarvitsen kipon, jotta olen maalissa, kun olen Kibon maalissa.” Aloimme piirtää mustaan t-paitaani nimiä, kuten 4H sekä lisäksi parin muun järjestön nimeä. Maalausvaiheessa paita näytti vielä hyvältä, vaan ei kuivuttuaan! Kun olin aikani pensselöinyt, rupesi hän vaatimaan 80 dollaria jo avatusta 4 dl:n maalipurkistaan. Siis kahdeksaakymmentä dollaria!  Emil tuumasi siitä, ettei minun tarvitsisi maksaa mitään, jollen kippoakaan ottaisi mukaan. Sitten puliveivari pyysi paitaani takaisin, mutta lopulta muistaakseni hän tarjosi peleistä ja pensseleistä 8 euroa, jonka maksoinkin. Kyläläiset, automme likellä, pahoittelivat hiiltynyttä puliveivaria lopuksi.
Sisäänkäynti Kilimanjaron kansallispuistoon. Kuvaaja: Pilvi Linna
Alkuetapilla kuljimme viidakossa, jossa näkyi villiapinoita. Koska sveitsiläisillä ja norjalaisilla on erityisen paljon vuoria ja varoja kotimaissaankin, löytyi heitä Kilimanjaron leireiltäkin runsaasti. Yövyimme kodissa (ei ”kotona” vaan kotamajoituksissa), joissa ei ollut lämmitystä ja lattia pois lukien vastasivat melkein telttamajoitusta mukavuudeltaan. Neljään kilometriin noustuamme päässäni alkoi huipata, muttemme pysähdelleet. Vuoren ensimmäinen eurooppalainen valloittaja tulee Harry Houdinin Ural-peräisestä kotimaasta Unkarista, niin pitihän minunkin uralilaisena sama juttu tehdä!
Aamu Kilillä. Kuvaaja: Pilvi Linna
Tässä kohtaa saavutimme viimeisen majoitusleirin ennen Kilimanjaron Kibon vuorenhuippua. Oli jo lunta ja pakkastakin noin 15℃ siinä kohtaa. Aikailemisen mahdollisuuksia ei ollut jo pelkästään sen takia, että noin viiden kilometrin korkeudessa turha maleksiminen on terveydellekin haitallista. Yllättävimpiä kokemuksiani oli nokkani palaminen pakkasellakin. Siis kylmässä pakkasessa! Afrikan auringon UV-säteily kun on korkeuksissakin pistävä ja jopa pahempi kuin hiekkarannoilla. Tarkoitukseni ei ollut ruskettua matkalla, mutta monien turistien tavoin nenänvarteni ja huuleni kärventyivät. Matkaoppaani ja kokit paistoivat nenänvarrestani nakkikeittoa ja rapautuneilla lärpättimillä heittivät huulta. [lähde?] Aioin tehdä tästä reklamaation, kun muistin, että meillä on vielä vuori valloitettavana.
Kohti lunta ja huippua. Kuvaaja: Pilvi Linna
Kello löi puoli kaksitoista ja oli aika herätä. ”Tämähän ei ole mikään ihmisten aika lähteä syömään aamupalaa” totesin kokille. ”Ei olekaan, tämä on oikeastaan ihmissusien ajankohta” vastasi soppakauha. Matkatessamme kohti vuorenhuippua kuutamoyönä, mukana oli maailman kolmanneksi nopein Kilimanjaro-kiipeäjä, jonka kanssa olimmekin ehtineet hitusen jo tutustua. Hän ja matkaoppaani olivat ihan sillä tuulella, että minun kuntoni kestää siinä määrin, että me johdamme 30 -henkistä laumaa vuorenrinteen nousussa. Joten ohitimme ihmisiä sitä tahtia, että kuljimme letkan ensimmäisinä huomaamattamme. Mitä tapahtui? Väsähdin ennen puolta väliä matkallamme Gilman’s Pointiin, erääseen virstaanpylvääsen Kibon loppuosuudessa. Kiersin termarin auki ja otin rauhallisen teehetken. Totesin, että kyllä tässä vain jaksetaan. Meidän ohi meni yli puolet kiipeilijöistä, jotka kerran ohitimme, mutta pääsin kuin pääsinkin Gilman’s Pointiin ja sen yli. Matkaoppaani koko ajan puijasi, että ”matkaa on enää vartti” silloinkin, kun vielä oli tunti taivallusta Gilmanin pysäkille. Ehkä hän on todennut sen sitten toimivaksi. Saksalaiset matkailijat ainakin oksensivat sinne päästyämme ja joku sveitsiläinen tuupertui. Jollakin oli niin paha vuoristosairaus, että Gilman’s Point jäi viimeiseksi saavutetuksi etapiksi. Valtaosalle kiipeilijöistä ei tiettävästi vakavampia oireita muodostunut.
Pääsimme Stellar Pointiin saakka, josta oli jylhät lumimaisemat ja josta näki helposti Kibon huipulle asti horisontissa. Stellar Pointissa yhdistyi meidän reittikunnan lisäksi toinen kiipeilijäryhmäpolku, ja siitedes ympärillä pomppiva ihmismäärä oli liki kaksinkertainen ympärillämme, kun kymmenet ihmiset eri puolilta maailmaa hokivat World of Warcraft -tietokonepelin kirjainlyhennettä. Näkymät ulottuivat Keniaan ja Mo-towniin asti. Kokkini olivat tulleet vuorensisäisellä kiskoilla kulkevalla kaivosvaunulla vuorenhuipulle laittamaan minulle välipalan. [lähde?] Joimme nestettä ja päätimme polvet ja varpaat sökönä lähteä pitemmittä puheitta taivaltamaan vuorta alaspäin.
Kilimanjaron huipulla. Kuvaaja: Pilvi Linna
Sain sertifikaatin onnistuneesta vuorenhuipulle kiipeämisestä. Matka-avustajani kysyivät tippiä.
Olin tietoinen sopusuhtaisista tippimääristä, joka oli parista sadasta muutamaan sataan imperialistiseen dollariin. Annoin jotain siltä väliltä sekä joitain esineitä, kuten 4H-krääsää sekä sen valkoisen maalipurkin á la hupiukko. He olivat onnellisia ja veivät minut seuraavaksi takaisin Mo-townin hotellille.
Tapasin seuraavina päivinä paikallisen seudun aktiivisuustasoltaan uneliaampaa 4H-järjestäjäväkeä, kuten Moshi Primary Schoolin rehtorin, herra Christopherin, lounaalla. Lounastimme terassilla kera ananasmehun ja tutustuimme Chagga-heimon ikivanhaan rituaalipuuhun. Hän moitti siinä paikallisen koulutuksen tasoa, kun atk-tunnitkin hän joutuu antamaan 60-päiselle lapsikatraalle Android-puhelimensa näytöstä, opettaessaan Exceliä. He ovat tosin keksineet varsin luovia keinoja opetella Excel-taulukoita erinäisillä konkreettisilla tauluilla, naruilla ynnä muilla tennisverkoilla. Sovimme tietokoneeni lahjoittamisestani heille vielä, ja kaikki olivat onnellisia. Loppupäivät Tansaniassa podin hellää polveani ja varpaitani, kunnes lentoni Dar-Es-Salamikinkun lentokentältä oli lähteäkseen.
200-vuotias heimopuu. Kuvaaja: Pilvi Linna
Pieni selite loppuun: Tämä blogikirjoitus liittyy Yritetään Yhdessä -hankkeen Tansanian opintomatkaan, joka toteutettiin lokakuussa 2017. Mukana matkalla seikkaili  myös nimimerkki ’Pilvi Linna’, joka valaisee tässä blogissa, mitä hänelle tapahtui varsinaisen opintomatkan jälkeen (lehtori Kristiina Vesama).