Kibo, maalikippo ja palanut nokka – matka sinne ja takaisin

Kirjoittajan esittely:
4H:n hengenheimolainen ja ylpeä jäsen, bloggarinimeltään Pilvi Linna, Tansanian lähettiläs ja kirjekyyhky. Ei ole tiettävästi sukua kirjailija Väinö Linnalle, vaikka yhtäläisyyksiä löytyy niin paljon, että naurattaa. [lähde?] Yritetään yhdessä – Let’s try together! 
Toinen heistä on Pilvi Linna.

Chagga-heimon reviirillä

Höysteenä sambuchan päällä, Tansania-tarinamme saa joulupukinkin sertifioiman sievän jatko-osan. Nimittäin tein virallisen osuuden jälkeen vielä lisäreissuja paikallisen 4H-avustajamme, safariystäväni Emilin matkatoimiston kautta.
Kilimanjaron rinteillä. Kuvaaja: Pilvi Linna
Kilimanjaro oli alun perin lähinnä Chagga-heimon reviiriä, ja masait ovat vasta myöhemmin levittäytyneet karjoineen sinne seipäin ja keihäin. Sain kuusi chaggaa vuorikiipeilylle, joista yksi kulki mukanani läpi kinttupolkujen ja muut omia oikoteitään pitkin aina leirinuotiolle ruuat laittamaan. Emil käynnisti maasturinsa, Moshin kaupungissa (eli ”Mo-townissa”), josta matkasimme Kilimanjaron (eli ”Kilin”) kansallispuistoon koko porukalla. Matkan varrella pysähdyimme erääseen kylään ostamaan maalikippoa muuan hupiukolta (eli ”juopolta”) mustaa t-paitaani varten, jotta valokuvassani Kibo-vuorelta lukisi teksti 4H paidassani. ”Tarvitsen kipon, jotta olen maalissa, kun olen Kibon maalissa.” Aloimme piirtää mustaan t-paitaani nimiä, kuten 4H sekä lisäksi parin muun järjestön nimeä. Maalausvaiheessa paita näytti vielä hyvältä, vaan ei kuivuttuaan! Kun olin aikani pensselöinyt, rupesi hän vaatimaan 80 dollaria jo avatusta 4 dl:n maalipurkistaan. Siis kahdeksaakymmentä dollaria!  Emil tuumasi siitä, ettei minun tarvitsisi maksaa mitään, jollen kippoakaan ottaisi mukaan. Sitten puliveivari pyysi paitaani takaisin, mutta lopulta muistaakseni hän tarjosi peleistä ja pensseleistä 8 euroa, jonka maksoinkin. Kyläläiset, automme likellä, pahoittelivat hiiltynyttä puliveivaria lopuksi.
Sisäänkäynti Kilimanjaron kansallispuistoon. Kuvaaja: Pilvi Linna
Alkuetapilla kuljimme viidakossa, jossa näkyi villiapinoita. Koska sveitsiläisillä ja norjalaisilla on erityisen paljon vuoria ja varoja kotimaissaankin, löytyi heitä Kilimanjaron leireiltäkin runsaasti. Yövyimme kodissa (ei ”kotona” vaan kotamajoituksissa), joissa ei ollut lämmitystä ja lattia pois lukien vastasivat melkein telttamajoitusta mukavuudeltaan. Neljään kilometriin noustuamme päässäni alkoi huipata, muttemme pysähdelleet. Vuoren ensimmäinen eurooppalainen valloittaja tulee Harry Houdinin Ural-peräisestä kotimaasta Unkarista, niin pitihän minunkin uralilaisena sama juttu tehdä!
Aamu Kilillä. Kuvaaja: Pilvi Linna
Tässä kohtaa saavutimme viimeisen majoitusleirin ennen Kilimanjaron Kibon vuorenhuippua. Oli jo lunta ja pakkastakin noin 15℃ siinä kohtaa. Aikailemisen mahdollisuuksia ei ollut jo pelkästään sen takia, että noin viiden kilometrin korkeudessa turha maleksiminen on terveydellekin haitallista. Yllättävimpiä kokemuksiani oli nokkani palaminen pakkasellakin. Siis kylmässä pakkasessa! Afrikan auringon UV-säteily kun on korkeuksissakin pistävä ja jopa pahempi kuin hiekkarannoilla. Tarkoitukseni ei ollut ruskettua matkalla, mutta monien turistien tavoin nenänvarteni ja huuleni kärventyivät. Matkaoppaani ja kokit paistoivat nenänvarrestani nakkikeittoa ja rapautuneilla lärpättimillä heittivät huulta. [lähde?] Aioin tehdä tästä reklamaation, kun muistin, että meillä on vielä vuori valloitettavana.
Kohti lunta ja huippua. Kuvaaja: Pilvi Linna
Kello löi puoli kaksitoista ja oli aika herätä. ”Tämähän ei ole mikään ihmisten aika lähteä syömään aamupalaa” totesin kokille. ”Ei olekaan, tämä on oikeastaan ihmissusien ajankohta” vastasi soppakauha. Matkatessamme kohti vuorenhuippua kuutamoyönä, mukana oli maailman kolmanneksi nopein Kilimanjaro-kiipeäjä, jonka kanssa olimmekin ehtineet hitusen jo tutustua. Hän ja matkaoppaani olivat ihan sillä tuulella, että minun kuntoni kestää siinä määrin, että me johdamme 30 -henkistä laumaa vuorenrinteen nousussa. Joten ohitimme ihmisiä sitä tahtia, että kuljimme letkan ensimmäisinä huomaamattamme. Mitä tapahtui? Väsähdin ennen puolta väliä matkallamme Gilman’s Pointiin, erääseen virstaanpylvääsen Kibon loppuosuudessa. Kiersin termarin auki ja otin rauhallisen teehetken. Totesin, että kyllä tässä vain jaksetaan. Meidän ohi meni yli puolet kiipeilijöistä, jotka kerran ohitimme, mutta pääsin kuin pääsinkin Gilman’s Pointiin ja sen yli. Matkaoppaani koko ajan puijasi, että ”matkaa on enää vartti” silloinkin, kun vielä oli tunti taivallusta Gilmanin pysäkille. Ehkä hän on todennut sen sitten toimivaksi. Saksalaiset matkailijat ainakin oksensivat sinne päästyämme ja joku sveitsiläinen tuupertui. Jollakin oli niin paha vuoristosairaus, että Gilman’s Point jäi viimeiseksi saavutetuksi etapiksi. Valtaosalle kiipeilijöistä ei tiettävästi vakavampia oireita muodostunut.
Pääsimme Stellar Pointiin saakka, josta oli jylhät lumimaisemat ja josta näki helposti Kibon huipulle asti horisontissa. Stellar Pointissa yhdistyi meidän reittikunnan lisäksi toinen kiipeilijäryhmäpolku, ja siitedes ympärillä pomppiva ihmismäärä oli liki kaksinkertainen ympärillämme, kun kymmenet ihmiset eri puolilta maailmaa hokivat World of Warcraft -tietokonepelin kirjainlyhennettä. Näkymät ulottuivat Keniaan ja Mo-towniin asti. Kokkini olivat tulleet vuorensisäisellä kiskoilla kulkevalla kaivosvaunulla vuorenhuipulle laittamaan minulle välipalan. [lähde?] Joimme nestettä ja päätimme polvet ja varpaat sökönä lähteä pitemmittä puheitta taivaltamaan vuorta alaspäin.
Kilimanjaron huipulla. Kuvaaja: Pilvi Linna
Sain sertifikaatin onnistuneesta vuorenhuipulle kiipeämisestä. Matka-avustajani kysyivät tippiä.
Olin tietoinen sopusuhtaisista tippimääristä, joka oli parista sadasta muutamaan sataan imperialistiseen dollariin. Annoin jotain siltä väliltä sekä joitain esineitä, kuten 4H-krääsää sekä sen valkoisen maalipurkin á la hupiukko. He olivat onnellisia ja veivät minut seuraavaksi takaisin Mo-townin hotellille.
Tapasin seuraavina päivinä paikallisen seudun aktiivisuustasoltaan uneliaampaa 4H-järjestäjäväkeä, kuten Moshi Primary Schoolin rehtorin, herra Christopherin, lounaalla. Lounastimme terassilla kera ananasmehun ja tutustuimme Chagga-heimon ikivanhaan rituaalipuuhun. Hän moitti siinä paikallisen koulutuksen tasoa, kun atk-tunnitkin hän joutuu antamaan 60-päiselle lapsikatraalle Android-puhelimensa näytöstä, opettaessaan Exceliä. He ovat tosin keksineet varsin luovia keinoja opetella Excel-taulukoita erinäisillä konkreettisilla tauluilla, naruilla ynnä muilla tennisverkoilla. Sovimme tietokoneeni lahjoittamisestani heille vielä, ja kaikki olivat onnellisia. Loppupäivät Tansaniassa podin hellää polveani ja varpaitani, kunnes lentoni Dar-Es-Salamikinkun lentokentältä oli lähteäkseen.
200-vuotias heimopuu. Kuvaaja: Pilvi Linna
Pieni selite loppuun: Tämä blogikirjoitus liittyy Yritetään Yhdessä -hankkeen Tansanian opintomatkaan, joka toteutettiin lokakuussa 2017. Mukana matkalla seikkaili  myös nimimerkki ’Pilvi Linna’, joka valaisee tässä blogissa, mitä hänelle tapahtui varsinaisen opintomatkan jälkeen (lehtori Kristiina Vesama).

Afrikkalaisia unelmia

Uluguru-vuoret Uzalendon 4H-kerhon taustalla, kuva: Kristiina Vesama

Kaikilla on unelmia: isompi asunto, parempi koulutus, suurempi palkka tai mukavampi työ. Unelmoiminen on inhimillistä riippumatta siitä, elätkö Euroopassa tai Afrikassa. Unelmat antavat voimaa arkisiin askareisiin ja unelmat kantavat eteenpäin. Luonnollisesti pelkkä haaveilu ei riitä, vaan unelmien saavuttamiseksi tarvitsee myös toimia. Kuurojen koululla Morogorossa vierailessamme kysyimme lapsilta, miksi he haluavat tulla isona? Mikä on heidän haaveensa? Kiltisti koulupukuiset alakoululaiset asettuivat jonoon ja vuoronperään he kertoivat meille, katselijoille toiveistaan. Pienet kädet viittoivat, piirsivät unelmia ilmaan ja lasten opettaja käänsi meille lasten kertomia haaveita. Joku halusi sairaanhoitajaksi, toinen opettajaksi eli hyvin samanlaisia unelmia kuin suomalaisilla lapsilla. Eräs poika esitti innostuneena ilmapotkuja, harhautuksia ja viittoi haluavansa isona jalkapallon pelaajaksi. Toinen uskoi tulevansa rikkaaksi liikemieheksi. Kuuntelimme liikutuksen vallassa lasten haaveita yhä uusien lasten liittyessä  jonoon. Kaikki halusivat viittoa meille, mikä on heidän haaveensa. Ei voinut välttyä tunteelta, että me eurooppalaiset olisimme olleet ihmeiden tekijöitä, jotka pystyisivät muuttamaan heidän elämänsä taikatempulla. Silmissä näkyi toivo ja heidän kätensä liikkuivat ilmeikkäästi. Yritin kuvata videolle lasten kertomuksia ja silmäni kostuivat. Muutamien lasten toiveet olivat erilaisia. Eräs poika kertoi haluavansa tulla isona kengän kiillottajaksi ja seuraava tyttö unelmoi siivoojan urasta. Heidän kohdallaan kyse ei ollut niin säkenöivästä haaveesta kuin muilla, mutta kyse oli ehkä realismista Tansaniassa, missä kuurojen tilanne on huono. Työllistyminen ja itsensä elättäminen on utopiaa ja mahdollisuudet elämässä ovat vähäiset. Lasten toiveista heijastui kuitenkin usko tulevaisuuteen. Hetken olisin toivonut olevani taikuri, joka pystyy muuttamaan kaiken. Katsoin koulun rehtoria ja opettajia ja mietin: mistä he saavat voimansa tehdä työtään. Kuinka he rohkaisevat lapsia uskomaan omiin haaveisiinsa ja tekemään niistä totta?

Unelmien jälkeen puhalsimme lasten kanssa ilmapalloja, joita heittelimme ilmaan. Osa palloista puhkesi paukahtaen ja annoimme heille uudet. Hävetti tuliaistemme vähäisyys, vaikka rehtori väittikin ilmapallojen tuovan lapsille suurta iloa. Siirtyessämme kohti bussiamme taaksemme jäi epätodellinen näky lasten juostessa kiljuen pallojen perässä koulun pihalla. Toivoin pallojen kestävän edes sen aikaa, että automme kaartaisi mutkassa olevien ensimmäisten savisten mökkien taakse.

Lapsia koulun pihalla, kuva: Kristiina Vesama

Uzalendon 4H-klubilla vieraillessamme kerhon puheenjohtaja Dennis Tinda kertoi haasteista, mitä nuorten aikuisten 4H-kerholla on. Viime vierailumme jäljiltä edistystä oli tapahtunut. Kolmen vuohen sijaan viereisellä tyhjällä tontilla laidunsi kokonaista seitsemän eläintä. Kun olimme kätelleet ja luovuttaneet  rahalahjamme, Dennis tuli viereeni. Hän kysyi vahvasti englantia murtaen kuinka pystyisi tulemaan Suomeen. Dennis kertoi minulle omasta haaveestaan opiskella ja saada tutkinto länsimaisesta korkeakoulusta. Tunsin piston sydämessäni kun kerroin kuinka systeemi oli muuttunut: tulevaisuudessa Euroopan ulkopuolelta tulevat joutuisivat maksamaan opiskelustaan. Dennis jatkoi edelleen ja kysyi mahdollisuudesta hakea stipendiä tai löytää Suomesta lahjoittaja, joka voisi auttaa häntä opiskelumaksuissa ja asumiskustannuksissa. Levittelin käsiäni, yritin katsoa häntä silmiin, mutta en kyennyt edes valehtelemaan uskottavasti. Lukukausimaksut, olivat juuri sammuttaneet yhden afrikkalaisen nuoren miehen unelman ja samalla kysyin hiljaa kuinka paljon korkeakoulujen taloustilanne on parantunut perimällä maksuja kaukaa tulevilta opiskelijoilta. Ajatukseni risteilivät ja yritin tukahduttaa omaatuntoani piinaavan ahdistuksen kysymällä itseltäni, miksi meidän pitäisi maksaa Afrikasta tulevien opiskelu Suomessa? Vastaus oli luettavissa Denisin kasvoilta. Sen pystyi laskemaan myös kaikkialta missä liikuimme. Meidän hyvinvointimme hinta on monen kehitysmaalaisen huonompi elintaso. Ostamme halvalla raaka-aineita ja teetämme tuotteemme halvalla, kaukana kotoa. Vaikka joskus ostamme ’reilun kaupan kahvia tai banaaneita’, niin se ei yksin riitä muuttamaan maailmassa vallitsevaa epätasapainoa.  Katsoin Denisiä ja mumisin jotain sinne päin, että yritän selvitellä asiaa. Ymmärsin, että toteuttamalla tämän nuoren miehen unelman, voisimme auttaa koko yhteisöä ja tekisimme monien unelmista totta.

Dennis Tinda Uzalendon 4H-kerhon puheenjohtaja, kuva: Kristiina Vesama

Matkustaessamme paikallisella linja-autolla Morogorosta Tangaan näimme afrikkalaisten unelmien toisen puolen. Matkan varrella näkyi loppumattomana virtana savimajat ja  linja-auton tv-näytöillä pyöri paikallisten musiikkikanavien tuotantoa. Videoilla näkyi upeita kolonialistisen ajan huviloita, hyvin hoidettuja puutarhoja, kauniita tummia ihmisiä, joilla oli paljon isoja kultaisia koruja, paljastavia seksuaalisuutta korostavia vaatteita, hevosvoimillaan ärjyviä superautoja, tummia aurinkolaseja, ylellisiä drinkkejä ja yläluokkaista elämää kuvaavia kohtauksia. Musiikkivideoiden kuvamateriaali oli kaukana normaalista suomalaisesta elämästä ja valovuosien päässä tansanialaisesta arjesta.

Bussikäytävän ahtaudessä liikkui cachew-pähkinöitä kauppaava nuorimies. Sisälämpötila oli noussut lähes 30°C ilmastoinnin sammuttua yllättäen ja penkkien välissä leijui kostea hien tuoksu. Rexonan 24h:n tunnin takuu kuulosti lähinnä vitsiltä. Ostimme paketin pähkinöitä, jonka hinta oli 5000 Tsh eli noin kaksi euroa. Ruudulla pyörivää amerikkalaista unelmaa ei tuolla summalla vielä osteta. Täällä kaikki ovat yrittäjiä ja myyvät jotain. Jokainen päivä on taistelua elämästä, välttämättömyydestä jatkaa eteenpäin. Mieleeni palautui bussikuskimme Godwill:in sanonta: ’fight for bread!’.

Ryhmämme nuoria Kangen alakoululaisten kanssa, kuva: Kristiina Vesama

Istumme majapaikkamme lähellä olevassa Pubissa tai sellaiseksi ajattelen kutsuttavan rakennelmaa, joka on kyhätty aaltopellistä ja rautaputkesta ja jonka seiniä koristavat Pepsimainokset sekä paikallisen oluen mainosjulisteet hintatietoineen: Safari 1600 Tsh. Astuessamme sisälle Pubiin saimme osaksemme huomiota, joka tuskin oli positiivista. Selkeästi olimme astuneet epämukavuusalueelle tai ainakin väärälle alueelle, missä olomme voisi muodostua hyvinkin pian epämukavaksi. ’Ice-break’:erinä lausuimme vahvalla turistiaksentilla swahilin kielisen tervehdyksen: ’häpäri!’ Hetken hiljaisuus, nyökkäys ja muutama murahtava tervehdys vastineeksi ja elämä jatkui Pubin hämärässä. Omistaja saapui luoksemme ja otti tilauksen. Valoja ei tässä baarissa ollut lainkaan. Ainoana valonlähteenä toimivat virvoitusjuomien kylmiöt, tansanialaista jalkapalloa näyttävä putkitelevisio sekä kaksi peliautomaattia, joiden eteen oli ryhmittynyt paikallinen miesjoukkio. Digitaalinen piipitys säestää kolikoiden kilinää automaatin uumenissa. Värilliset valot vilkkuivat ja miesten kasvoilta pystyi lukemaan onnistumisen ja epäonnistumisen kasinopelissä. Olimme joko unelmatehtaalla tai unelmien hautausmaalla. Lisää onnenpelureita virtasi sisälle. Kyseessä ei ollut mikään Eurojackpotti, ei edes lapsuuteni pajatsovoitto, mutta yrittäjiä riitti. Afrikkalaisilla unelmilla on monet kasvot, mutta vain harvalla on mahdollisuus saavuttaa päävoitto.

Kirjoittaja: Kari Keuru, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu. 20.10.2017.
Kuvaaja: Kristiina Vesama