Onko verkostomainen työtapa ainoastaan kuormittavaa, vai voiko se jopa helpottaa kuormituksen tunnetta? Jos jaettu ilo on moninkertainen ilo, onko jaettu kuorma puolitettu kuorma?
Kun hahmottelin tämän blogin aihetta, suunnittelin, että kirjoitan siitä, miten moni ihminen on mukana sellaisissakin verkostoissa, joihin ei oikeastaan tunne mitään innostusta. Moni on pakotettu olemaan työhönsä ja asiantuntemuspiirinsä liittyen erilaisissa verkostoissa joko työnantajansa päätöksellä tai siksi, että se nyt vain on ammatillisesti järkevää. Tällainen pakotettu osallistuminen saattaa aiheuttaa kuormituksen tunnetta, kun tämän päivän todellisuutta ovat kova tahti, tietotulva ja resurssipula.
Projekti- tai työryhmissä työskentely, joissa on osallistujia eri yrityksistä tai organisaatioista, oli Työolobarometrin 2017 mukaan 38 %. Sama tutkimus kertoo myös, että jopa 60% kokee työnsä enemmän henkisesti, kuin fyysisesti raskaaksi.
Nyt kuitenkin eletään aivan erilaisissa tunnelmissa, kuin aihetta suunnitellessani. Olemme pahimmassa kriisissä, jonka nykyinen työikäinen väestö muistaa, eikä loppua ole vielä näkyvissä. Lähestulkoon kaikki, joiden työnkuva sen sallii, ovat tekemässä työtään kotonaan. Monella on samaan aikaan kotona omia lapsia, joiden kotikoulun sujuminen jää nyt pitkälti huoltajien hoidettavaksi – omien etätöiden lisäksi. Mutta moni myös istuu työpäivänsä eristyksessä, ehkä myös iltansa yksin.
Yhtäkkiä verkostojen merkitys arjessa onkin muuttunut
Etätyössä olevat järjestävät toki suhteellisen normaalisti palaverit etämuotoisina, asioista saadaan sovittua ja työt jaettua. Ja voi tätä osaamisen harppausta, jonka pääsemme tekemään meidän eri Skype-, Teams- ja Zoom-ohjelmistojen käytössä!
Mutta melko ilmeistä on myös kaiken sen epävirallisen kanssakäynnin puuttuminen, johon työpäivän aikana yleensä muuten osallistutaan. Emme ehkä ole ymmärtäneetkään miten paljon haemme toisiltamme työpäivän aikana tukea, ymmärrystä, piristystä ja ihan vain juttuseuraa. Kollegat eivät olekaan vain työkavereita, vaan tärkeätä verkostoa, joka on osittain ammatillinen, mutta myös sosiaalinen.
Etäkahvittelua, kimppa-auttamista ja yhdessä viihtymistä
Monen työtiimin olen huomannut keksineensä jo aika varhain, etätyörupeaman alkuvaiheessa, että yhteydenpito, muutenkin kuin virallisissa työasioissa, on tarpeen. Sosiaalista kanssakäymistä tarvitaan. Niinpä, normaalien työpalaverien lisäksi pidetään esimerkiksi päivittäisiä yhteisiä virtuaalisia kahvitaukoja. Istutaan läppäreiden ääressä kahvimukien kanssa ja jutellaan niitä näitä.
Sosiaalisessa mediassa huomaa myös selkeätä vilkastumista. Paikallisiin ryhmiin syntyy paljon keskusteluja, joissa päivitellään tilannetta ja arvioidaan tai arvostellaan uusimpia hallituksen tiedotuksia. Huomattavan paljon syntyy myös auttamisaloitteita, joissa ihmiset verkottuvat tarjoamaan vaikkapa kaupassakäyntiapua riskiryhmille, ulkoiluttamaan koiria pitkää työpäivää tekeville, vertaistukemaan kotikouluttamiseen tottumattomia vanhempia ja tukemaan vielä toimivia paikallisia yrittäjiä.
Harrastus- ja ystäväporukat ovat myös kekseliäästi järjestäneet pelaamista tai viihtymistä yhdessä virtuaalikeinoin. Monen kuulee pystyneen antamaan ystävä- tai sukulaisverkostoilleen paremmin huomiota nyt kuin pitkään aikaan.
Poikkeuksellisina aikoina ihmiset selvästi kaipaavat toisia ihmisiä, löytääkseen yhdessä optimistisen sävelen. Silloin verkostoja ei koetakaan kuormittavina – päinvastoin.
Kun palaamme normiarkeen tämä kauheuden jälkeen, on mielenkiintoista nähdä mitkä verkostot säilyvät, mitkä palaavat puolihuolimattomasti hoidettaviksi ja mitkä katoavat, kun pelko laantuu. Ja mikä on silloin kokemus verkostosta kuormitustekijänä.
Teksti: Erika Kähärä, Työyhteisökehittäjäksi opiskeleva yhteisöpedagogi.
