TZA07 Leijonaa mä metsästän – Safarilla Serengetissä ja Ngorongorossa

Nurmijärven kampuksen toisen vuoden yhteisöpedagogiopiskelijat, Ville Kallio ja Carita Parkkinen lähtivät Tansaniaan marraskuun lopussa.  He suorittivat siellä työharjoittelua osana Seikkailukasvatuksen ammatillisia opintoja.  Seitsemässä blogissaan he kuvaavat kokemuksiaan. Blogi – ja työharjoittelu – huipentui safariin.

Blogi 7. Työharjoittelun loppuhuipennus

Reissumme ehdottomasti odotetuimmat päivät koittivat viimein tiistaina, kun lähtövalmis Land Cruiserimme kurvasi asuinpaikkamme pihaan varhain aamulla. Innosta ja odotuksesta piukeana hyppäsimme kyytiin. Oli aika ottaa suunnaksi yksi maailmantunnetuimmista kansallispuistoista, Serengeti.

”Serengeti on kansallispuisto Tansanian pohjoisosassa, lähellä Kenian rajaa. Alue kattaa yli 15 miljoonaa hehtaaria savannia ja se tunnetaan ennenkaikkea suurten nisäkäslaumojen vuosittaisesta vaelluksesta: yli miljoona gnuuta, 200 000 seepraa ja 300 000 thomsoningasellia siirtyy alueen osasta toiseen sadekauden kasvattaman tuoreen ruohon perässä ja saalistajat seuraavat näiden ruohonsyöjien perässä. Serengetin nimi tulee maasain kielestä, jossa siringiti tarkoittaa ääretöntä lakeutta, endless plain. Serengeti on Tansanian vanhin kansallispuisto ja tärkeä matkailukohde.”
(WIkipedia)

Matka Moshista Serengetiin on pitkä ja kivinen. Kohtasimme automme kanssa useita ongelmia ja matka tuntui lähes loputtomalta. Ennen Serengetin portteja autoa oli ehditty korjaamaan jo kahdesti ja siinä vaiheessa, kun se melkein totaalisesti lahosi keskellä pimeää porteille, alkoi kovemmankin seikkailijan v-käyrä jo nousta. Kaiken lisäksi kansallispuistossa on kiellettyä ajaa pimeällä, joten siinä vaiheessa kun kymmenen paikallista (mukaan lukien meidän kokki ja opas) yrittivät selvittää missä vika oli olo vähintäänkin toivoton. Mietimme hiljaa mielessämme mitähän tästä oikein tulee…noh, seikkailu ainakin jos ei muuta! Luonto tarjosi tilanteeseen vielä oman jännitysmomenttinsa, kun yhtäkkiä puskista kuului leijonan karjaisu. Loppuaika autoa korjattiin rangerin tutkaillessa pusikoita lampun ja pyssyn kanssa. Hän arveli leijonan olevan noin 150 metrin päässä, lampun valokeilaan osuneen puhvelin perässä. Tämä hetki tarjosi kunnon seikkailun ja safarin tunnelmaa. Auto saatiin lopulta kuntoon ja leiriin päästiin turvallisesti. Telttojen pystytyksen ja illallisen jälkeen oli kyllä väsynyttä sakkia. Päivä huipentui siihen, kun nukkumaan mennessä saimme tilaisuuden kuunnella leiriin eksyneen norsun touhuiluja. Lopulta kärsäkäs ystävämme uskaltautui ohittamaan telttamme noin metrin päästä. Seurasimme ohittavaa varjoa hengitystä pidättäen… Hui, mikä fiilis ja huh, mikä ensimmäinen päivä kaikkine kommelluksineen.

Kirahvit piilottelevat puiden katveessa
Matkalla Serengetiin ujoja kirahveja

Aamu valkeni hyvin, huonosti tai hyvin huonosti nukutun yön jälkeen henkilöstä riippuen. Kahvit nautittuamme aloitimme puistoajelun. Meillä oli viisi tuntia aikaa ihailla valtavia seepra ja gnu laumoja, ihmetellä kirahvien majesteettista kävelyä, hengitystä pidättäen tarkkailla puussa päiväunia ottavaa leopardia ja metsästää katsella leijonia kallioisilta alueilta. Puistoajelun aikana automme ei hajonnut (!!?!), mutta juutuimme sen kanssa pahasti mutaan pidemmäksi aikaa. Ensin sitä oli työntämässä seitsemän ihmistä, tämän jälkeen paikalle tarvittiin vielä kolme muuta safariautoa työntämään meidät liejusta pois. Tämä kaikki tapahtui keskellä ihmettelevää seepralaumaa, onneksi ei sentään keskellä nälkäistä leijonalaumaa.

Hyeena kulkee ruohikossa pusikosta kohti kameraa
Näyttää aika silitettävältä…
Iso kirahvi poseeraa kuvan etualalla ylpeänä Tansaniassa
Ei enää niin ujo kirahvi
Kaksi gepardia kuivuneiden puiden päällä. Toinen katsoo kohti kameraa
Kyllä mäkin osaan tuijottaa…
Leopardi lepää puussa savannilla
Rennosti köllötellen
Seikkailukasvatuksen opiskelijoita savannilla
Yks kaks kolme työntö!!
Yhteisöpedagogiopiskelijat seikkailukasvatuksen harjoittelun lopuksi safarilla Tansaniassa
Juu nyt riitti, ei tästä tuu yhtään mitään. Jumissa ollaan.
Avoimella savannilla ajaa kolme jeeppiä. Ne tulevat auttamaan safarilla olevia, joiden auto on jumittunut.
Apujoukot saapuu paikalle.

Ngorongoro

Safarille lähdettäessä jokaisen seikkailijan haave on bongata Big five. Se koostuu viidestä eläimestä, jotka ovat aikanaan olleet metsästäjien halutuimmat saaliskohteet. Tästä viisikosta olimme onnekkaasti bonganneet jo ensimmäisenä päivänä leijonan, leopardin, norsun, puhvelin. Vain sarvikuono oli enää bongaamatta jättäessämme Serengetin pölyt taaksemme siirtyäksemme toiseen kansallispuistoon, Ngorongoroon. Ennen tätä muutaman tunnin pituista siirtymistä autoamme jälleen korjailtiin ja kuski kertoi auton olevan ’’somehow’’ kunnossa. Luottamus menopeliimme oli jälleen koetuksella, mutta ei auttanut kuin uskoa ja toivoa parasta.

Sarvikuono kulkee kuvan poikki. Savannilla näkyy myös lintuja ja muita eläimiä
Sarvikuono bongattu, big five täynnä

’’ Ngorongoro on laaja suojelualue Arushan kaupungin lähellä Tansanian pohjoisosassa, lähellä Kenian rajaa. Alueeseen, jonka pinta-ala on 8 288 neliökilometriä, kuuluu muun muassa Ngorongoron tulivuorikraatteri. Varhaisten ihmisen jäännösten löytöpaikka Olduvain rotko kuuluu myös alueeseen. Alue oli aluksi osa Serengetin kansallispuistoa, mutta konfliktit masaiden kanssa johtivat erillisen suojelualueen perustamiseen. Toisin kuin kansallispuistossa, asutus ja pienimuotoinen kotitarveviljely on sallittu suojelualueella. Suojelualue on myös Unescon maailmanperintöluettelossa. (Wikipedia) ’’.

Saavutimme Ngorongoron kansallispuiston toisen safaripäivämme kääntyessä iltaan. Pystytimme teltat ja nautimme täyttävän iltapalan ennen kuin oli aika laittaa maaten. Saimme myös nähdä hauskan ja mielenkiintoisen tilanteen kun Norsu eksyi toistamiseen leiriimme, tällä kertaa juomaan isosta vesitankista kuin maanomistaja konsanaan. Jälleen kerran hyvin tai vähemmän hyvin nukutun yön jälkeen aloitimme seuraavana aamuna puistoajelunkohti Ngorongoron kraaterin pohjaa. Monenlaisten eläinbongailujen kruunuiksi voidaan mainita leijonien näkeminen n. 2 metrin päästä ja harvinaislaatuisen sarvikuonon kaappaaminen katsekenttäämme. Big five suoritettu, juhuu!

Seikkailukastusharjoittelua savannilla
Ngorongoron kraateri

 

 

Iso naarasleijona kulkee pensaikon reunassa safarilla olevien ihasteltavana
Safarin kuningatar

Viimeisen safariajelumme jälkeen oli aika välittömästi valmistautua kotimatkaan. Kimpsut ja kampsut kasaan ja Moshi suunnaksi. Paluumatka meni juuri niin hyvin kuin olettaa saattoi: Autoa korjattiin useampaan kertaan ja kerran matka meinasi lopullisesti tyssätä, mutta kuin ihmeen kaupalla saavutimme jälleen aikataulusta pahasti myöhästyneenä tältä osin viimeisen määränpäämme, kodin.

Monista vastoinkäymisistä ja matkanjatkumista uhmaavista tilanteista huolimatta reissu jää juurikin edellä mainituista syistä mieleen huimana seikkailuna. Seikkailukasvatukseen kuuluu odottamattomat tilanteet ja mukautumista vaativat tilanteet. Pääsimme seuraamaan, ymmärtämään ja olemaan osana sitä kuinka safarista vastaava henkilö oli jatkuvan paineen alla vastoinkäymisten johdosta. Leiriin päästyään hän ei voinut missään vaiheessa hengähtää huolehtiessaan seuraavan päivän sujumisesta ja aikataulussa kiinni pysymisestä. Teimme myös itse paljon oma-aloitteisesti töitä sen eteen, että pystyimme edesauttamaan ongelmista koituneiden asioiden selvittämistä ja korjaamista niin hyvin kuin vain se oli mahdollista.
Kaiken kaikkiaan seikkailuna ja kokemuksena aivan uskomaton, aivan kuin itse olisi ollut keskellä televisiosta näytettävää luontodokumentti. Se on varsin veikeä ja pysäyttävä tunne samanaikaisesti kun vain pysähtyy hetkeksi miettimään ja katsomaan ympärilleen, että missä sitä oikeasti onkaan ja kuinka usein tällaista on mahdollista kokea. Tämä oli hieno kruunaus ikimuistoiselle harjoittelujaksolle.

Eläimelliset terveiset sekä kiitokset kaikille blogia seuranneille,

Ville ja Carita

Seikkailukasvatuksen harjoittelublogi päättyy tähän.

TZA06. Yhteisöpedagogi Tansaniassa?

* Seikkailukasvatuksen harjoittelua suorittavat Carita ja Ville pohtivat uusimmassa blogissaan, mitä yhteisöpedagogin ammattitaidolla olisi annettavaa Afrikassa.

Reissun aikana olemme nähneet ja kuulleet paljon tarinoita apua tarvitsevista. Tansaniassa toimii paljon pieniä yhdistyksiä, jotka ovat perustaneet avunantokeskuksia tietyille ryhmille. Suurimmat avuntarvitsijat ovat katulapset, hiv-positiiviset yksinhuoltajaäidit sekä prostituoidut nuoret. Myös kehitykseltään jälkeen jääneet tai muuten vammautuneet lapset ovat suuren avun tarpeessa. Tansanialaisessa kulttuurissa on suuri häpeä perheelle, mikäli lapsi on jollain tapaa vammainen. Tästä syystä näitä lapsia hylätään paljon. Asenteet ovat kuitenkin hiljalleen muuttumassa ja täälläkin on alettu ymmärtämään näiden lasten ihmisarvo.

Tansaniassa ei tunneta nuorisotyö – termiä, mutta esimerkiksi katulapsikeskuksissa työskentelee paljon paikallisia, joista osa ihan vapaaehtoisesti. Suurin osa nuorten kanssa työskentelevistä henkilöistä toimii sosiaalityöntekijä nimikkeellä ja heillä tulee olla jonkinasteinen koulutus sosiaalityöstä. Sosiaalityö täällä kuitenkin tarkoittaa enemmän lasten kanssa leikkimistä ja pelailua kuin esimerkiksi heidän kasvattamistaan tai opettamistaan. Kertoessamme nuorisotyön ja varsinkin seikkailukasvatuksen opinnoistamme, ollaan täällä oltu vähän huulipyöreänä. Täällä ei esimerkiksi tunneta termiä erityisnuori. Välillä tuntuu, että paikalliset ajattelevat ”mitä ihmeen länsimaista paapomista, ei muuta kuin keppiä takamukselle, niin johan alkaa ”erityisnuori” käyttäytymään”.

Nämä kaikki edellä mainitut erityisryhmät ovat sellaisia, joihin yhteisöpedagogin vaikuttavaa kättä etenkin mielestämme tarvittaisiin. Varmastikin helpoin ja vaikutuskeinoiltaan vahvin tapa vaikuttaa, on jonkin avunantokeskuksen kautta toimiminen. Näiden ryhmien kanssa toimimalla yhteisöpedagogi pystyy vahvistamaan omalle ammatti-identiteetille luontaista tasa-arvoa ja yhteisöllisyyttä. Mielestämme nämä avuntarvitsijat ovat täällä poikkeuksetta jo yhteiskunnasta syrjäytyneitä, eikä niinkään syrjäytymisvaarassa olevia. Heidän kanssaan oleellisinta työkenttää olisi vahvistaa itsetuntoa ja oman arvon ymmärtämistä sekä herätellä ajattelemaan, että erilaisuus ei ole tuomio alempiarvoisuuteen.

Erityisryhmien kanssa olisi tärkeää myös luoda turvallisia yhteisöjä ja sosiaalisesti vahvistavaa toimintaa, kuten erilaisia kerhoja nuorille ja vastaavasti vertaistukiryhmiä esimerkiksi hiv-positiivisille naisille. Erityisen tärkeäksi tehtäväksi yhteisöpedagogille koemme myös vahvistaa yhteiskunnallista pohjaa tuottamalla tietoa ja kumoamalla erilaisia ennakkoluuloja näitä kyseisiä ryhmiä kohtaan. Niin kauan kun yhteiskunta ei ole valmis huolehtimaan heikommistaan ja hyväksymään näitä apua tarvitsevia, muutoksen aikaan saaminen on hidasta ja vaivalloista. Yksittäinen ihminen pystyy auttamaan hetkellisesti, mutta pysyvään muutokseen tämän hetkisessä Tansaniassa tarvitaan vahvempia toimenpiteitä, jotka ovat lähtöisin valtion johdosta.

Humanisteina haluamme ajatella, että vaikeissakin tilanteissa, muutoksen lähtiessä ihmisestä, kaikki on mahdollista.

Yhteisöpedagogiopiskelijat Tansaniassa

Toiveikkain terveisin,

Carita ja Ville

TZA05. Päiväretkeilyä ja korkeuseroja

Blogi 5. Chemka hot springs

Näkemistä, tekemistä ja kokemista riittää täällä päiväntasaajan alapuolella. Maisemat ja luonto ovat kauttaaltaan erilaista kuin mihin me suomalaiset olemme tottuneet. Tunnin ajomatka keskellä aavikoitunutta maaperää saattaa yllättää uskomattomilla luonnonihmeillä. Se hetki jolloin vähiten odottaa mitään, saattaa olla vain sekuntien päässä jostain odottamattoman kauniista paikasta. Saimme kokea tällaisen yllätyksen lähtiessämme metsästämään paljon kehuttuja Chemkan kuumia lähteitä. Selvitimme etukäteen missä kuumat lähteet sijaitsevat ja mikä tulisi olemaan meille edullisin kulkutapa mennä viettämään päivä Chemkan lähteillä. Kuljimme ensin dala dalalla noin tunnin matkan Arushan suuntaan, jonka jälkeen kulkuneuvo vaihtui kolmipyöräiseen tuk tukiin. Toinen tunti vierähti tuk tukin tärisevässä ja poukkoilevassa kyydissä huonokuntoisella soratiellä. Maisemat eivät juuri vaihtuneet eikä mikään antanut osviittaa siitä mitä tulisimme näkemään ja kokemaan. Vihreydestä tai vedestä ei ollut tietoakaan tunnin ajomatkalla aavikkoisella tiellä. Tämä kaikki muuttui yhdessä käännöksessä kun kuumat lähteet aukesivat eteemme.

Rastatukkainen tyttö istuu veden äärellä. Oikealla toinen nainen ja leikkiviä lapsia
Kuumalla lähteellä
Chagga-heimon tyypillisiä majoja. Banaanipuun katveessa mies ja lapsi
Tyypilliset Chaggojen asuttamat majat

Vietimme kuumilla lähteillä kokonaisen päivän niin uiden kuin vain nauttien kauniista maisemista. Päivää oli viettämässä kanssamme myös paikallisia ja muita turisteja, joiden kanssa oli mukava vaihtaa kuulumisia. Harvoin, jos koskaan on tullut nähtyä mitään näin kaunista, kuin mitä tämä päivä tarjosi meille.

Marangu waterfalls

Toinen päiväreissumme suuntautui n. 1800m korkeuteen Kilimanjaron rinteille. Tämä ainutlaatuinen kohde tarjosi meille niin kauniit vesiputoukset kuin historiallista tietoa Kilimanjaron alueella hallitsevasta Chakka-heimosta. Ensimmäisenä pääsimme tutustumaan Chagga-heimon vielä 1950-luvulla käytössä olleisiin ja asuttamiin luoliin ja asuinmajoihin. Chaggat ovat Tansanian kolmanneksi suurin heimo, joka asuttaa Kilimanjaron aluetta. Kilimanjaron alueen suoman ilmaston myötä maanviljely on yksi Chagga-heimon pääelinkeinoista. Rikkaan maaperän vuoksi Chaggojen alueella on historian saatossa taisteltu paljon eri heimojen välillä. Näiden taisteluiden ja vaarojen takia Chaggat loivat maanalaiset luolastot, joiden avulla he pystyivät suojautumaan ja kontrolloimaan sodankäyntiä. Mielenkiintoisen historian siivittämänä menimme tutustumaan näihin nykyään turistinähtävyyksiksi mukautettuihin luolastoihin.

 

Marangu waterfalls
Kilimanjaron huipulta sulanut lumi on puhdasta ja juomakelpoista

Päivä päättyi silmiä hivelevän kauniille vesiputouksille.
Vesiputouksilla ilmasto oli huomattavasti viileämpää kuin alhaalla kaupungissa.

Seikkailupankkiin kertyi taas uusia kokemuksia, joita kantaa mukanaan loppuelämän.

1,8km korkuiset terkut,

Ville ja Carita

TZA04. Ei kiirettä Afrikassa ja muut kärsivällisyyden koettelemukset

Valkoisia pakettiautoja rivissä Tansaniassa

Blogi 4. Kahden yhteisöpedagogiopiskelijan matka Tansaniassa jatkuu. He pääsevät mm. opiskelemaan kärsivällisyyttä ja tutustumaan paikalliseen liikennekulttuuriin.

Päivääkään emme vaihtaisi pois, mutta kerrottakoon nyt muutamia Tansanian kummallisuuksia. Tietyt asiat ja ärsyttävyydet hyökkäävät kimppuumme päivä päivän jälkeen. Välillä ne naurattavat, välillä kärsivällisyys viedään äärirajoille. Asiat eivät ole varsin suuria, mutta pyhitetään tämä blogi niiden avaamiselle.

’’No hurry in Africa’’

Tämä kaikista hermoja raastavin ja länsimaista täsmällisyyttä vastaan eniten kapinoiva elämäntapa. Asiana tämä on ollut helppo tiedostaa ja sisäistää, mutta sen kanssa eläminen on aivan toinen juttu. Kellonajoista kiinni pitäminen on tuntematonta utopiaa puhumattakaan siitä, että asiat täällä koskaan tapahtuisi nopeasti. Kärjistetysti tätä kuvaa se, että kun liikumme johonkin paikallisten ystäviemme kanssa, olemme luoneet tälle oman termin: ’’ Let’s walk like a normal people’’. Ilman tätä lähes taianomaista ja matkaa puolet nopeuttavaa lausetta liikkuisimme kuin etanat, se on pidemmän päälle yllättävän rasittavaa ja vaikeaa. Täällä ei todellakaan ole kiire mihinkään, ei koskaan. Myös liikkeelle lähtemiseen tulee varata aikaa, sillä esimerkiksi jos klo 10.00 on sovittu lähtemisaika, niin todellisuus on lähes poikkeuksetta klo 12.00. Ei poikkeus vaan sääntö, joten ollessasi täydessä lähtövalmiudessa oikeassa ajassa, ota parempi asento sohvalla ja mutustele sanoja ’’ No hurry in Africa’’. Siinä on sitä jotain.

Mzungu – valkoihoinen, Mzungu price – Valkoihoisen hinnat

Tässä termit, jotka tulevat hyvin tutuiksi jo pian Tansaniaan saapumisen jälkeen. Missä ikinä liikutkin, kuulet jatkuvaa ’’mzungu’’ huutelua. Niin lapset kuin vanhemmatkin ihmiset jaksavat aina muistuttaa tällä huutelulla sinua omasta ihonväristäsi. Usein se on kuitenkin harmitonta huomionosoittamista, mutta on saanut meidät pohtimaan myös rotuerottelun toista vähemmän puhuttua puolta. Ei kai se näinkään päin oikein ole? Myös kaupungilla liikkuminen on oma juttunsa. Vaaleana et saa liikkua rauhassa ilman, että jatkuvasti joku olisi repimässä kauppaansa sinisilmäisen ja hölmön asiakkaan toivossa. Se minne paikallinen pääsee ilmaiseksi, vaaleaihoiset maksavat poikkeuksetta. Lisäksi on myös paikkoja, joissa on paikallisten hinnat ja erikseen vaaleaihoisten hinnat. Torille on myös turha mennä ostamaan yhtään mitään ilman paikallista ystävää, paitsi jos haluaa maksaa itsensä kipeäksi. Vaaleaihoisia pidetään yleisesti rikkaina, joilla on varaa maksaa mitä vaan mistä tahansa ja tämän vuoksi kohtaamme päivittäin monenmoista onnenonkijaa. Tottahan se on, että meillä on enemmän rahaa käytettävissämme kuin keskiverto tansanialaisella. Yleisesti ajatus kuitenkin on vääristynyt, sillä täällä ei ymmärretä sitä, että elinkustannukset ovat Suomessa korkeammat kuin täällä. Ei meillä ole varaa ostaa kauppaa tyhjäksi tai tulla ylihinnoitelluksi päivä päivän jälkeen vaikka sitä täällä jopa suoraan ääneenkin sanotaan ’’Kun teillä sitä rahaa on..’’ .

Liikenne ja kulkuvälineet

Liikenne on kauniisti sanottuna täällä kaoottista. Jalankulkijana etenkin saa olla erityisen varuillaan, sillä kävelijällä ei käytännössä ole mitään oikeuksia. Autot tai moottoripyörät eivät väistä tai anna tilaa missään tilanteessa. Kulkuneuvot liikkuvat, ohittelevat ja pysähtelevät ilman minkäänlaista logiikkaa. Välillä ajetaan vastaantulevien kaistalla ja välillä voi vähän oikaista kävelytieltäkin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita näkee jatkuvasti ja onnettomuuksia sattuu päivittäin. Hyvällä onnella turvavyö saattaa löytyä kulkuneuvon yhdeltä istumapaikalta. Moottoripyöräkuskit ja kypärä ei myöskään kuulu samaan lauseeseen. Myös paikalliset pikkubussit eli daladalat eivät välttämättä täyttäisi suomessa turvallisuusmääräyksiä: pikkubussiksi muutettu Toyota Hiace, matkustajia kevyet 25 ja ovikin saattaa roikkua poissa paikoiltaan. Mitäpä pienistä, jännitystä elämään vai miten se meni.

Toisaalta kyllähän me näitä kaikkia osasimme odottaa, tämä on ollut osa kulttuurin sopeutumista ja paikallisten tavoille oppimista. Vastapainoisesti on mielenkiintoista ajatella millaista tansanialaisen olisi sopeutua järjestelmälliseen ja suorituskeskeiseen yhteiskuntaamme. Yes, it’s hurry in Finland.

Kiireettömät terveiset ja hakuna matata,

 

Carita ja Ville
Yhteisöpedagogiopiskelijat Carita ja Ville jatkavat raportointiaan Tansaniasta. Tässä blogissa voit seurata heidän matkaansa alusta alkaen