”Puolustan niitä, jotka eivät pysty itse puolustautumaan”

Bradfordin opintomatka, tiistain tunnelmia (27.2.2018)

Humakin yhteisöpedagogiopiskelijat tutustuvat School of Rock and Median toimintaan

Tiistaiaamuna saavuimme kampukselle ja päivän teemana oli vihapuheen vastaisuus (Hate Crime). Ensimmäisellä luennolla lehtori Brian kertoi meille nuoren tytön – Sophie Lancasterin tarinan.  Hänet pahoinpideltiin kuoliaaksi musiikkimausta johtuvan tyylinsä takia.

Seuraavalla luennolla pakistanilaistaustainen lehtori Aisha kertoi meille radikalisoitumisen ehkäisemisestä. Lisäksi hän kertoi omakohtaisesta kokemuksestaan junamatkalla. Aisha itse on muslimi, mutta hän ei normaalisti käytä huivia. Kyseisellä junamatkalla hän kuitenkin piti huivia päässään, kiitos epäonnistuneen hiustenvärjäyksen. Samassa vaunussa ollut mies epäili, että Aishalla on pommi isossa laukussaan ja vaati häntä poistumaan junasta, lopuksi myös fyysisesti tönimällä. Kukaan kanssamatkustajista ei puuttunut tilanteeseen. Aisha pyysi miestä istumaan viereensä, ja esitteli laukkunsa sisällön; vaatteiden lisäksi laukusta löytyi huulipuna ja kuukautissiteitä. Mies kiusaantui silminnähden siteet nähdessään, ja muut matkustajat huvittuivat tästä. Kun tilanne oli ohi, vanhempi brittinainen halusi tarjota Aishalle juotavaa osoittaakseen, etteivät kaikki britit ole tuon miehen kaltaisia. Aisha oli kiitollinen tarjouksesta, mutta hän pahastui ennakkoluuloista ollessaan itsekin britti.

Näiden vaikuttavien luentopuheenvuorojen jälkeen tilannetta kevensi se, kun Nick kertoi 52 Bradfordissa olevan koulun olevan suljettu lumen vuoksi.

   

Lounastauon jälkeen menimme muutaman kilometrin päähän vierailemaan School of Rock and Mediassa. Siellä teimme oman videomme osaksi Active Bystander-kampanjaa. Lausuimme videolle suomen kielellä kampanjan sloganeita, esimerkiksi; ”Puolustan niitä, jotka eivät pysty itse puolustautumaan” ja ”On aika ystävällisyydelle”.

School of Rock and Media oli jo itsessään vaikuttava paikka. Se on rakennettu 130 vuotta vanhaan rakennukseen, josta on vuosien saatossa ostettu kaasua, löydetty ihmisten luita ja joka on rehevöitynyt ja ollut isokokoisten rottien kotina. Talo oltiin kunnostettu erityistarpeita vaativien henkilöiden nuorisotilaksi ja paikan perustanut yhteisökehittäjä John kertoi meille, että haluaa nuorten kokevan olevansa siellä rokkistaroja. Nuorilla ei välttämättä ikinä ole mahdollisuutta saavuttaa asioita, joita pidämme itsestäänselvyyksinä, joten heille halutaan antaa paikka, jossa loistaa.

Loppupäivä meillä oli vapaata ja jakauduimme aiempien päivien tapaan ympäri kaupunkia. Kaupunki on karu mutta erittäin kaunis. Köyhyys näkyy katukuvassa, mutta paikka on todella kiehtova, kun täällä on niin paljon historiaa. Olemme lähes kaikki käyneet vapaa-ajalla 1400-luvun tunneleissa, joissa on edelleen kauppa- ja ravintolatoimintaa. Muutamat ovat käyneet myös tutustumassa Science and Media museoon ja totta kai kaupoilla, kun kerran reissussa olemme.

Tämän päivän blogitiimi kiittää ja kuittaa, pääsette huomisen ryhmän saattelemana seuraamaan reissumme jatkumista!

Sincerly, Katariina, Anna-Katariina, Sinikka ja Noora

Opintomatka Bradfordiin

Opintomatka Bradfordiin College / University

Olemme tällä hetkellä opintomatkalla Englannissa, kaupungissa nimeltä Bradford. Matkan on järjestänyt opiskelijatiimi, joka on koottu ensimmäisen vuoden yhteisöpedagogiopiskelijoista (yp) Nurmijärven kampukselta. Matkalla on mukana 19 yp-opiskelijaa kolmelta eri kampukselta, Nurmijärveltä, Kuopiosta ja Jyväskylästä sekä kaksi lehtoria. Opintomatkan tarkoitus on tutustua Humakin yhteistyökouluun, Bradford Collegeen /yliopistoon ja paikalliseen nuorisotyöhön sen eri muodoissa

Sunnuntai 25.2.2018

Lensimme aikaisin aamulla Helsingistä Manchesteriin ja jatkoimme bussilla Bradfordiin. Bussimatkan aikana näimme hiukan englantilaista maaseutua, joka Suomeen verrattuna oli todella erilaista ja hienoa. Perille päästyämme, majoituimme Bradford Collegen / yliopiston opiskelija-asuntoloihin. Matkustuspäivä oli raskas ja loppupäivä meni nukkuessa ja kierrellessä kaupunkia.

Opintomatka Bradfordiin

Maanantai 26.2.2018

Päivä aloitettiin kampukseen tutustumisella. Tapasimme Nicki Koralin , joka toimii Bradfodin collegen koulutuspäällikkönä (Head of School for Childhood and Youth, Early Years, Health & Care, Social & Community). Hän kertoi meille viikon ohjelmasta, esitteli kampusta ja sen lähialueita sekä kertoi meille Brittiläisen nuorisotyön historiasta. Saimme myös kuulla hyödyllisiä vinkkejä Bradfordissa liikkumiseen.

Bradfodin kulta-aikoina kaupungissa on toiminut suuria villatehtaita, jotka teollisen vallankumouksen jälkeen on hylätty. Nyt Bradford on yksi Englannin köyhimmistä kaupungeista ja se näkyy katukuvassa mm. autioina rakennuksina.

Englantilaiseen nuorisotyöhön vaikuttaa vahvasti nykyinen hallitus, joka on minimoinut nuorisotyöhön käytettävän budjetin. Englannin laki ei velvoita kaupunkeja tarjoamaan nuorisopalveluita, joten moni kaupunki on lopettanut esimerkiksi nuorisotalotoiminnan säästösyistä. Suurin osa nuorille suunnatuista palveluista on kirkkojen ja erilaisten järjestöjen tarjoamaa.

Bradford College / University

Lounaan jälkeen saimme osallistua collegen oppitunnille, joka käsitteli työhyvinvointia. Oppitunnilla saimme työskennellä oppilaiden kanssa ja osallistua pienryhmätehtävien tekemiseen.

 

Loppupäivä kului kaupungin kiertelyyn, ruuanlaittoon ja hengailuun.

Regards from Bradford: Ronja, Mari, Iina, Roosa

Järjestötyön ja ohjauksen opintoja Afrikassa

Maalattu puu
Gambialaista markkinointia eli mainostaulu puuhun maalattuna

Jyväskyläläinen Suvi Moisio opiskelee nyt toista viikkoa länsiafrikkalaisessa Gambiassa. – Opiskelen Humakissa järjestö- ja nuorisotyötä. Tavoitteenani on valmistua syksyllä yhteisöpedagogiksi (AMK). Juuri nyt olen suuntautumisopintojen harjoittelussa täällä Länsi-Afrikassa, kertoo Suvi, joka osana harjoitteluaan toimii ohjaajana paikallisissa kouluissa.

Työ lasten kanssa parasta

Suvin suuntautumisen harjoittelu kestää kaikkiaan kolme kuukautta, josta osan hän työskentelee ihan ”aitiopaikalla” Gambiassa, lähellä maan pääkaupunki Banjulia. – Parasta ensimmäisellä viikolla ovat olleet paikalliset lapset. He ovat niin iloisia ja onnellisia, vaikka köyhyys on läsnä. Kaikki lapset eivät pääse kouluun. Yksi harjoitteluni tavoite onkin auttaa suomalaisia perustamaan tukijärjestön, jonka avulla saadaan rakennettua uusi koulu Mahmudan kylään. Harjoittelussa paikallisissa kouluissa vertailen heidän opetus- ja ohjausmenetelmiään ja luon pohjaa uuden koulun pedagogiikalle, selvittää Suvi tavoitteitaan.

Gambia YP _Suvi Moisio

Koulutus niin tärkeää

Gambia on entinen Iso-Britannian siirtomaa, joka saavutti itsenäisyyden vasta 1965. Siirtomaaisäntä jätti maan viralliseksi kieleksi englannin. – Maan 1,8-miljoonainen väestö puhuu heimokieliä, muun muassa mandikaa ja wolofia. Koraanikoulussa opetuskieli on arabia, mutta virallinen kieli on englanti, jota opetetaan koulussa. Tämänkin takia on tärkeää, että lapset pääsevät kouluun ja saavat kielen, jolla pyörii koko yhteiskunnan kaikki toiminnot, jatkaa Suvi. – Kontaktit harjoittelupaikkaan sain opettajaltani, joka vietti vuosi sitten perheensä kanssa joululoman Senegambia-alueella ja tutustui Vaajakoskelta lähtöisin olevaan Tanja Soween. Tanja pyörittää miehensä kanssa pientä huoneistohotellia ja avustaa vapaaehtoistyöntekijöitä.

Nuoruuteni haave toteutunut

– Kahdeksannelta luokalta asti olen haaveillut, että pääsisin Afrikkaan tekemään työtä lasten kanssa. Voinkin sanoa, että elän nyt unelmaani. Alkutunnelmat ovat olleet kotoisat. Minua on ihmetyttänyt eniten on se, että minkäänlaista kulttuurishokkia ei ole vielä ainakaan tullut. Jollain ihmeen tapaa on tuntunut kun olisin tullut ”kotiin”. Ihmiset ovat todella avoimia, kertoo Suvi ja lupaa kertoa harjoittelustaan vielä lisää.

YP Gambia Suvi Moisio
Uuden koulun naapurustossa asuvat lapset ovat katsomassa koulun avajaisia. – Näillä lapsilla ei ole mahdollisuutta päästä kouluun ensinkään. Yksi harjoitteluni tavoite onkin auttaa suomalaisia perustamaan tukijärjestö, jonka kautta saadaan uusi koulu rakennettua, jotta mahdollisimman moni lapsi pääsisi aloittamaan koulun, jatkaa Suvi Moisio.

Teksti: Maarit Honkonen-Seppälä

Kuvat: Suvi Moisio

Kirjoittaja on Suvin opettaja ja Humakin lehtori Jyväskylästä, joka sai alkusysäyksen perheensä Gambian matkalle toiselta yhteisöpedagogi (AMK)-opiskelijalta, joka oli syksyllä 2016 harjoittelussa Senegalissa ja Gambiassa.

 

Gambia. Kunta Kinten kotimaalla on monet kasvot

 

Gambian taivaalla liitää lintu
Kuiva maa pölyää. Tuntuu, että hiekka tunkeutuu syvälle kurkkuun. Auton ikkunat on pidettävä auki, jotta pieni ilmanväre helpottaisi kuumuutta. Kasvillisuus on keltaista ja ruskeaa. Auringon polttamaa. Vaikka sadekauden loppumisesta ei ole kuin tovi, tuntuu, ettei täällä ole satanut vuosiin. Maaseutu, Länsi -Gambia, olemme perheeni kanssa lähes tiettömän taipaleen päässä. Pääkaupunki Banjulista Mahmudan kylään on matkaa kaksi tuntia. Olemme aika syvällä köyhällä maaseudulla.

Länsi-Afrikassa Humakin opiskelijoita

Vuosi sitten syksyllä suunnittelimme perheen talven lomakohdetta. Samoihin aikoihin yhteisöpedagogi (AMK)-opiskelijani kertoi lähtevänsä harjoittelemaan Senegaliin ja Gambiaan. Kansainvälinen lastensuojelujärjestö mahdollisti opiskelijani oppimisen paikallisissa lastenkodeissa. Ajattelin, että minun on kuljettava opiskelijani jalanjäljessä. Lomamatkan kohde oli sillä selvä.

Iloisia-lapsia-Gambia
Gambia.iloiset-lapset

Sosiaalinen media pienentää maailmaa

Elämä on sattumuksia täynnä. Kaksi viikkoa ennen lomaamme saimme tietää, että Gambiassa on asunut jo 20 vuotta serkkuni lapsuuden ystävä. Tanja Sowe pyörittää miehensä kanssa pientä huoneistohotellia lähellä Senegambian hotellialuetta, järjestää retkiä turisteille ja avustaa humanitaarisia avustustyöntekijöitä. Ajattelen ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, että onneksi on facebook.

Seuramatkalla kehitysapua tekemään

Mahmudan perheen naiset kuorivat maapähkinöitä varjossa iltapäivän paahtavalta auringolta. Isommat lapset tekevät samaa työtä, pienimmät vielä leikkivät ja vauvat ovat äidin rinnalla. Pääsimme tutustumaan paikalliseen perheyhteisöön, jonne on juuri syntynyt kaksospojat. Paikallisen perinteen mukaan he ovat Ousaine ja Assain. Perheessä on kymmenen lasta, lisäksi tätejä ja setiä, isiä ja äitejä. Gambialaisten eliniänodote on 52 vuotta. Ikäihmisiä emme näe. Viemme perheelle tuliaiseksi 50 kiloa riisiä, jolla he elävät kuukauden. Myös vaatimattomat Suomen tuomiset; muutamat T-paidat, mekot, kengät, kynät ja paperit saavat vastaanottajien ilmeet yllättyneiksi, mutta iloisiksi. Meille isoin riemu oli kun saimme vuorotellen sylitellä lapsia.

Gambia elää maapähkinöistä ja turismista

Naiset Gambia Maapähkinät
Gambialaiset-naiset-maapahkinoita keraamassa

Talouden kulmakivet muodostuvat kolmesta ämmästä. Maatalous, matkailu ja maapähkinät. Lähes 90 prosenttia maan kokonaisviennistä tulee maapähkinöistä. Maan läpi virtaavan Gambia-joen ansiosta liikkuminen ja maanviljely on mahdollista. Villieläimiä, kuten virtahepoja, krokotiileja, antilooppeja ja apinoita on kuitenkin vähän. Lintubongareille Gambia on paratiisi. Jopa yli 450 lintulajia on nähty Gambia-joen suistoissa. Gambia on myös auringonpalvojien unelma, sillä siellä paistaa noin 320 päivää vuodessa. Pohdin, että tänne on päästävä uudelleen. Tarinaa on kerrottava myös uusille yhteisöpedagogi (AMK)-opiskelijoille.

Lähteinä: Wikipedia, Tjäreborgin opasesitteet sekä paikallisten haastattelut.

Teksti: Maarit Honkonen-Seppälä

Kuvat: Säde ja Jukka Seppälä

 

Kirjoittaja työskentelee lehtorina Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Jyväskylässä. Humakin opiskelijoita on ollut harjoittelijoina Länsi-Afrikassa, muun muassa Senegalissa ja Gambiassa. Maarit kulki lomallaan opiskelijoiden jalanjäljissä yhdessä perheensä kanssa

Kibo, maalikippo ja palanut nokka – matka sinne ja takaisin

Kirjoittajan esittely:
4H:n hengenheimolainen ja ylpeä jäsen, bloggarinimeltään Pilvi Linna, Tansanian lähettiläs ja kirjekyyhky. Ei ole tiettävästi sukua kirjailija Väinö Linnalle, vaikka yhtäläisyyksiä löytyy niin paljon, että naurattaa. [lähde?] Yritetään yhdessä – Let’s try together! 
Toinen heistä on Pilvi Linna.

Chagga-heimon reviirillä

Höysteenä sambuchan päällä, Tansania-tarinamme saa joulupukinkin sertifioiman sievän jatko-osan. Nimittäin tein virallisen osuuden jälkeen vielä lisäreissuja paikallisen 4H-avustajamme, safariystäväni Emilin matkatoimiston kautta.
Kilimanjaron rinteillä. Kuvaaja: Pilvi Linna
Kilimanjaro oli alun perin lähinnä Chagga-heimon reviiriä, ja masait ovat vasta myöhemmin levittäytyneet karjoineen sinne seipäin ja keihäin. Sain kuusi chaggaa vuorikiipeilylle, joista yksi kulki mukanani läpi kinttupolkujen ja muut omia oikoteitään pitkin aina leirinuotiolle ruuat laittamaan. Emil käynnisti maasturinsa, Moshin kaupungissa (eli ”Mo-townissa”), josta matkasimme Kilimanjaron (eli ”Kilin”) kansallispuistoon koko porukalla. Matkan varrella pysähdyimme erääseen kylään ostamaan maalikippoa muuan hupiukolta (eli ”juopolta”) mustaa t-paitaani varten, jotta valokuvassani Kibo-vuorelta lukisi teksti 4H paidassani. ”Tarvitsen kipon, jotta olen maalissa, kun olen Kibon maalissa.” Aloimme piirtää mustaan t-paitaani nimiä, kuten 4H sekä lisäksi parin muun järjestön nimeä. Maalausvaiheessa paita näytti vielä hyvältä, vaan ei kuivuttuaan! Kun olin aikani pensselöinyt, rupesi hän vaatimaan 80 dollaria jo avatusta 4 dl:n maalipurkistaan. Siis kahdeksaakymmentä dollaria!  Emil tuumasi siitä, ettei minun tarvitsisi maksaa mitään, jollen kippoakaan ottaisi mukaan. Sitten puliveivari pyysi paitaani takaisin, mutta lopulta muistaakseni hän tarjosi peleistä ja pensseleistä 8 euroa, jonka maksoinkin. Kyläläiset, automme likellä, pahoittelivat hiiltynyttä puliveivaria lopuksi.
Sisäänkäynti Kilimanjaron kansallispuistoon. Kuvaaja: Pilvi Linna
Alkuetapilla kuljimme viidakossa, jossa näkyi villiapinoita. Koska sveitsiläisillä ja norjalaisilla on erityisen paljon vuoria ja varoja kotimaissaankin, löytyi heitä Kilimanjaron leireiltäkin runsaasti. Yövyimme kodissa (ei ”kotona” vaan kotamajoituksissa), joissa ei ollut lämmitystä ja lattia pois lukien vastasivat melkein telttamajoitusta mukavuudeltaan. Neljään kilometriin noustuamme päässäni alkoi huipata, muttemme pysähdelleet. Vuoren ensimmäinen eurooppalainen valloittaja tulee Harry Houdinin Ural-peräisestä kotimaasta Unkarista, niin pitihän minunkin uralilaisena sama juttu tehdä!
Aamu Kilillä. Kuvaaja: Pilvi Linna
Tässä kohtaa saavutimme viimeisen majoitusleirin ennen Kilimanjaron Kibon vuorenhuippua. Oli jo lunta ja pakkastakin noin 15℃ siinä kohtaa. Aikailemisen mahdollisuuksia ei ollut jo pelkästään sen takia, että noin viiden kilometrin korkeudessa turha maleksiminen on terveydellekin haitallista. Yllättävimpiä kokemuksiani oli nokkani palaminen pakkasellakin. Siis kylmässä pakkasessa! Afrikan auringon UV-säteily kun on korkeuksissakin pistävä ja jopa pahempi kuin hiekkarannoilla. Tarkoitukseni ei ollut ruskettua matkalla, mutta monien turistien tavoin nenänvarteni ja huuleni kärventyivät. Matkaoppaani ja kokit paistoivat nenänvarrestani nakkikeittoa ja rapautuneilla lärpättimillä heittivät huulta. [lähde?] Aioin tehdä tästä reklamaation, kun muistin, että meillä on vielä vuori valloitettavana.
Kohti lunta ja huippua. Kuvaaja: Pilvi Linna
Kello löi puoli kaksitoista ja oli aika herätä. ”Tämähän ei ole mikään ihmisten aika lähteä syömään aamupalaa” totesin kokille. ”Ei olekaan, tämä on oikeastaan ihmissusien ajankohta” vastasi soppakauha. Matkatessamme kohti vuorenhuippua kuutamoyönä, mukana oli maailman kolmanneksi nopein Kilimanjaro-kiipeäjä, jonka kanssa olimmekin ehtineet hitusen jo tutustua. Hän ja matkaoppaani olivat ihan sillä tuulella, että minun kuntoni kestää siinä määrin, että me johdamme 30 -henkistä laumaa vuorenrinteen nousussa. Joten ohitimme ihmisiä sitä tahtia, että kuljimme letkan ensimmäisinä huomaamattamme. Mitä tapahtui? Väsähdin ennen puolta väliä matkallamme Gilman’s Pointiin, erääseen virstaanpylvääsen Kibon loppuosuudessa. Kiersin termarin auki ja otin rauhallisen teehetken. Totesin, että kyllä tässä vain jaksetaan. Meidän ohi meni yli puolet kiipeilijöistä, jotka kerran ohitimme, mutta pääsin kuin pääsinkin Gilman’s Pointiin ja sen yli. Matkaoppaani koko ajan puijasi, että ”matkaa on enää vartti” silloinkin, kun vielä oli tunti taivallusta Gilmanin pysäkille. Ehkä hän on todennut sen sitten toimivaksi. Saksalaiset matkailijat ainakin oksensivat sinne päästyämme ja joku sveitsiläinen tuupertui. Jollakin oli niin paha vuoristosairaus, että Gilman’s Point jäi viimeiseksi saavutetuksi etapiksi. Valtaosalle kiipeilijöistä ei tiettävästi vakavampia oireita muodostunut.
Pääsimme Stellar Pointiin saakka, josta oli jylhät lumimaisemat ja josta näki helposti Kibon huipulle asti horisontissa. Stellar Pointissa yhdistyi meidän reittikunnan lisäksi toinen kiipeilijäryhmäpolku, ja siitedes ympärillä pomppiva ihmismäärä oli liki kaksinkertainen ympärillämme, kun kymmenet ihmiset eri puolilta maailmaa hokivat World of Warcraft -tietokonepelin kirjainlyhennettä. Näkymät ulottuivat Keniaan ja Mo-towniin asti. Kokkini olivat tulleet vuorensisäisellä kiskoilla kulkevalla kaivosvaunulla vuorenhuipulle laittamaan minulle välipalan. [lähde?] Joimme nestettä ja päätimme polvet ja varpaat sökönä lähteä pitemmittä puheitta taivaltamaan vuorta alaspäin.
Kilimanjaron huipulla. Kuvaaja: Pilvi Linna
Sain sertifikaatin onnistuneesta vuorenhuipulle kiipeämisestä. Matka-avustajani kysyivät tippiä.
Olin tietoinen sopusuhtaisista tippimääristä, joka oli parista sadasta muutamaan sataan imperialistiseen dollariin. Annoin jotain siltä väliltä sekä joitain esineitä, kuten 4H-krääsää sekä sen valkoisen maalipurkin á la hupiukko. He olivat onnellisia ja veivät minut seuraavaksi takaisin Mo-townin hotellille.
Tapasin seuraavina päivinä paikallisen seudun aktiivisuustasoltaan uneliaampaa 4H-järjestäjäväkeä, kuten Moshi Primary Schoolin rehtorin, herra Christopherin, lounaalla. Lounastimme terassilla kera ananasmehun ja tutustuimme Chagga-heimon ikivanhaan rituaalipuuhun. Hän moitti siinä paikallisen koulutuksen tasoa, kun atk-tunnitkin hän joutuu antamaan 60-päiselle lapsikatraalle Android-puhelimensa näytöstä, opettaessaan Exceliä. He ovat tosin keksineet varsin luovia keinoja opetella Excel-taulukoita erinäisillä konkreettisilla tauluilla, naruilla ynnä muilla tennisverkoilla. Sovimme tietokoneeni lahjoittamisestani heille vielä, ja kaikki olivat onnellisia. Loppupäivät Tansaniassa podin hellää polveani ja varpaitani, kunnes lentoni Dar-Es-Salamikinkun lentokentältä oli lähteäkseen.
200-vuotias heimopuu. Kuvaaja: Pilvi Linna
Pieni selite loppuun: Tämä blogikirjoitus liittyy Yritetään Yhdessä -hankkeen Tansanian opintomatkaan, joka toteutettiin lokakuussa 2017. Mukana matkalla seikkaili  myös nimimerkki ’Pilvi Linna’, joka valaisee tässä blogissa, mitä hänelle tapahtui varsinaisen opintomatkan jälkeen (lehtori Kristiina Vesama).

Yhteisöpedagogit Belgiassa oppilaitosyhteistyötä käynnistämässä

Yhteisöpedagogiopiskelijat, Leuwen
Yhteisöpedagogiopiskelijat luomassa suhteita Belgiassa,

Humanistisen ammattikorkeakoulun pääkaupunkiseudun kolmannen vuoden järjestö- ja nuorisotyön yhteisöpedagogiopiskelijat aloittivat opintomatkan Belgiaan maanantaina 11.12.2017. Opintomatka on osa Humakin ja belgialaisen oppilaitoksen University College Leuven-Limburgin yhteistyötä.

Matkan tarkoituksena oli aloittaa oppilaitosyhteistyö sekä tutustua belgialaiseen yhteiskuntaan ja sen järjestö- ja nuorisotyöhön.

Opintomatka on osa opiskelijoiden loppuvaiheen suuntautumisopintoja. Matkalle lähti mukaan 18 opiskelijaa sekä lehtorit Tiina Valkendorff ja Markus Söderlund.

Terminaalielämää, jonoja ja sattumuksia

Matka alkoi varhain maanantaina lähteneellä lennolla kohti Frankfurtia, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa vaihtolennolla kohti Brysseliä. Juuri kun oli aika nousta Brysselin koneeseen, kävi kuitenkin ilmi, että lento oli peruttu Keski-Euroopassa pyörivän lumimyrskyn vuoksi. Muutama muukin lento oli peruttu tai myöhässä, ja lentoyhtiön palvelutiskille oli satojen metrien ja neljän tunnin mittainen jono. Belgiaan ryhmälle suunniteltu tervetuliaisohjelma vaihtui jonottamiseen lentokentällä – ja päivän hashtagina oli #terminaaliappro.

Lentoyhtiön vouchereiden turvin joukko pääsi jonottamaan seuraavaksi juna-asemalle ja sai liput pari minuuttia ennen junan saapumista. Jos joku oli haaveillut istumapaikasta ja pienestä levosta, niin täpötäydessä junassa oli tarjolla vain tunkkainen ilma ja jokunen lattiapaikka. ”Nyt oppii arvostamaan VR:ää!”, kuului junan käytävältä, eikä näkemyksen kanssa voinut olla kuin samaa mieltä. Ennen keskiyötä, erinäisten muiden sattumusten saattelemina ryhmä pääsi lopulta Brysseliin ja sieltä edelleen kohti Leuvenia. Kovasta lumipyrystä ei ollut siinä vaiheessa maassa enää jälkeäkään.

Pitkästä matkustuspäivästä ja yllättävistä käänteistä huolimatta opiskelijaryhmän yhteishenki oli hyvä, nauru raikui ja toisista pidettiin huolta aina siihen asti, että viimeisetkin opiskelijat pääsivät turvallisesti hotelliin. ”Vaikka ensimmäinen päivä ei sujunutkaan alkuperäisten suunnitelmien mukaan, päivästä sai silti paljon uutta oppia ja taitoja, joita myös tulevana yhteisöpedagogina työelämässä tarvitaan. Eli joustavuutta, pitkäjänteisyyttä, ongelmanratkaisu- ja yhteistyötaitoja” kertoo matkalla mukana ollut opiskelija.

 

Luennolla Leuwenissa,
Kuva yhteistyöoppilaitoksesta University College Leuven-Limburg, eturivissä Humakin opiskelijoita ja takarivissä belgialaisia.

Matkan aikana monia mielenkiintoisia vierailukohteita

Opintomatkan vierailukohteina oli monia nuoriso- ja järjestöalan kohteita. Opiskelijoihin teki vaikutuksen erityisesti Buurthuis Lampeke – Community center, joka toimii Leuvenissa vähäosaisten ja tukea tarvitsevien hyväksi kolmessa eri toimipisteessä. Keskus tarjoaa monimuotoista toimintaa ja toimitiloja kaikenikäisille aina vauvaikäisistä senioreihin. Organisaatiota esitellyt mieshenkilö, etunimeltään Lieven, teki vaikutuksen opiskelijoihin innostuneella puheellaan. Hän toi selvästi esille organisaation tavoitteet ja toimintaperiaatteet vähäosaisten tukemiseksi.

Tärkeintä on se, että on silta, jonka kautta vähäosaiset pääsevät osaksi yhteiskuntaa”, totesi Lieven monta kertaa ja kertoi näiden siltojen luomisen olevan organisaation keskeinen tehtävä.

Leuvenlaisen kansalaisjärjestö Buurtwerk ’t Lampeten johtaja Lieven Verlinde esittelee lautapeliä, joka havainnollistaa lasten erilaisten lähtökohtien merkitystä. elämässä

Yksi keskeinen osa viikon ohjelmaa oli tutustuminen Humakin yhteistyökorkeakouluun University college Leuven-Limburgiin (UCLL) ja oppilaitosten välisen yhteistyön käynnistäminen. Opiskelijat tutustuivat kampukseen ja paikallisiin opiskelijoihin keskustellen ja toiminnallisten harjoitteiden kautta. Opiskelijat pääsivät myös keskustelemaan opettajaopiskelijoiden kanssa suomalaisen ja belgialaisen kulttuurin ja koulujärjestelmän eroista.

Kiinnostava ja keskustelua herättänyt vierailukohde oli myös Leuvenissa toimiva perhekeskus Huis van het Kind. Perhekeskus tarjoaa tukea ja ohjausta vanhemmille erilaisiin kasvatuksellisiin kysymyksiin aina raskausajasta nuoruusvuosiin saakka. Perhekeskus tekee Belgiassa merkittävää toimintaa, mutta toisaalta se myös osoitti opiskelijoille suomalaisen neuvolajärjestelmän ainutlaatuisuuden sekä lasten ja perheiden palveluiden monipuolisuuden.

Kulttuuria, joulumarkkinoita ja uusia kokemuksia

Viikon aikana vierailujen ohessa aikaa jäi myös vapaa-ajan viettoon, jolloin oli mahdollisuus tutustua kauniiseen Leuvenin kaupunkiin, joulumarkkinoihin sekä belgialaiseen kulttuuriin. Lisäksi aika kului mukavasti yhteisten illanviettojen, pelien ja hyvän ruuan merkeissä.

Oli mukavaa viettää aikaa yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa, tutustua uusiin ihmisiin sekä saada matkalta ikimuistoistoisia kokemuksia” iloitsee matkalla mukana ollut yhteisöpedagogiopiskelija. Matkalta tarttui myös paljon uutta oppia ja ymmärrystä eri yhteiskuntien välisistä eroista ja samankaltaisuuksista. Myös lehtori Markus Söderlund kertoo oppineensa matkalla monia uusia asioista belgialaisesta yhteiskunnasta. ”Varsinaisesti järjestö- ja nuorisotyön rooli jäi kuitenkin vähän vähemmälle”, hän toteaa.

Belgian-vierailu, ypt
Yhteisöpedagogiopiskelijat Euroopan-parlamentissa 15.12.2017

Opintomatka päättyi vierailuun Brysselissä Euroopan parlamentissa. Oppilaitosyhteistyö jatkuu ensi vuoden puolella, kun maaliskuussa on vuorossa belgialaisten vastavierailu Helsinkiin.

KIRJOITTAJAT: Katariina Korpela, Johanna Sutinen ja Tiina Valkendorff
VALOKUVAT: Tiina Valkendorff ja Markus Söderlund

Ideoita integraatioon Gironasta

 

Espanjalaiset toivottavat pakolaiset tervetulleeksi. Kuva: Janina Sjöstrand

Luokassa oli tukalan kuuma. Ulkona oli yli 30 astetta lämmintä ja aurinko porotti ikkunoista sisään. Noin neljäkymmentä opiskelijaa pohti kuumuudesta huolimatta aktiivisesti sitä, mitä integraation käsite heille merkitsee. Joillekin opiskelijoille integraatio toi mieleen negatiivisia mielikuvia. Nämä opiskelijat määrittelivät integraation toimintana, jossa maahanmuuttaja on passiivinen tekijä. Osa opiskelijoista määritteli integraation taas maahanmuuttajan oman kulttuurin sopeuttamisena valtakulttuuriin, jolloin molemmat kulttuurit muuttuvat, mutta kulttuurinen identiteetti säilyy. Keskustelu kävi vilkkaana ja siinä määriteltiin myös muita käsitteitä kuten adaptation ja inclusion.

Olimme henkilöstö- ja opettajavaihdossa Gironan yliopistossa Espanjassa Erasmus+ -ohjelman kautta keväällä 2017. Girona on noin 100 000 asukkaan kaupunki Barcelonan pohjoispuolella Kataloniassa. Gironan yliopisto sijaitsee vanhassa kaupungissa, jonka rakennukset ovat peräisin noin 1200 -luvulta. Vanha kaupunki on viehättävä turistikohde, jossa voi kävellä kapeita mukulakivikujia ristiin rastiin ja nauttia pienissä kahviloissa cafe con lecheä eli maitokahvia. Kaupunginosaa ympäröivää muuria pitkin kävellessä voi ihailla Pyreneiden vuoristoa.

Vedimme paikallisille opiskelijoille vuorovaikutteisia työpajoja, joiden teemana olivat maahanmuuttajien kotoutuminen ja toiminnalliset menetelmät sen tukena. Tämän teeman parissa olemme työskennelleet Humakissa useilla opintojaksoilla sekä erilaisissa hankkeissa ja niistä opittuja asioita olimme Gironassa jakamassa. Työllistymisen merkitys kotoutumisessa on aihe, jota olemme työstäneet erityisesti Baana-hankkeessa. Baana on Humakin hallinnoima, maahanmuuttajien työllistymiseen keskittynyt kolmivuotinen ESR-hanke, jonka päätavoitteena on purkaa työllistymisen esteitä ja luoda maahanmuuttajille konkreettisia väyliä työelämään ja yrittäjyyteen. Työpajoissa käyty keskustelu ja useat tapaamiset sekä vierailut erilaisissa maahanmuuttoa tukevissa organisaatioissa Gironassa ja Barcelonassa antoivat meille uusia näkökulmia ja ideoita. Näistä näkökulmista ja lukuisista muista hyvistä käytänteistä, johon matkamme aikana perehdyimme, olemme poimineet ideoita sekä opetus- että hanketyöhön, erityisesti Baana-hankkeen toimintaan.

Baana-hankkeessa kokeillut maahanmuuttajien työllistämiskeinot kiinnostivat opiskelijoita. Kuva: Satu Riikonen

Espanjassa on pitkään jatkunut haastava taloudellinen tilanne ja työttömiä on runsaasti sekä kantaväestön että maahanmuuttajataustaisten henkilöiden keskuudessa. Kuulimme siitä, miten kotoutumisen edistämiseksi on panostettu erityisesti maahanmuuttajien lasten keskuudessa. Lasten integoroituminen edesauttaa koko perheen kotoutumista. Integroitumista edistetään erityisesti kouluissa erilaisilla toimenpiteillä ja maahanmuuttajalapset pyritään sijoittamaan aina kantaespanjalaisten kanssa samoihin luokkiin. Professori Carina Siquesin mukaan kaikki lapset, myös turvapaikanhakijat, käyvät samaa koulua ja aloittavat koulunkäynnin heti maahan saavuttuaan.

Vierailumme isännät ja emännät olivat kiinnostuneita kokemuksistamme, joita olemme hankkineet Baana-hankkeesta kuluneen lukuvuoden ajan. Erityisesti keskustelukumppanimme halusivat tietää siitä, miten heikosti suomen kieltä puhuvat onnistuivat työnhaussa ja myöhemmin työllistymisessä. Baanan-hankkeen toiminnat kuten yrityksille suunnatut perehdytyspaketit ja maahanmuuttajataustaisten tukemien työnhaussa yksilökeskeisesti herättivät kiinnostusta espanjalaisissa kollegoissamme.

Keskustelu Gironan yliopiston psykologian ja pedagogian opiskelijoiden kanssa oli pohdiskelevaa ja moniulotteista, ajoittain jopa äänekästä. Työpajoihin osallistui noin 80 opiskelijaa, joista suuri osa oli espanjalaisia tai katalonialaisia, mutta joukossa oli myös belgialaisia, suomalaisia, italialaisia, ranskalaisia ja kolumbialaisia. Työpajoissa käytimme osallistavia ja toiminnallisia menetelmiä, joita opiskelijat voisivat hyödyntää jatkossa työskennellessään monikulttuuristen ryhmien kanssa. Toiminnalliset menetelmät, pieni luokkahuone ja suuri opiskelijamäärä aiheuttivat hetkellisesti haasteita, mutta onneksi espanjalaiset eivät vieraista läheisyyttä, tungosta tai äänekkyyttä ja harjoitukset saatiin sujumaan. Luokassa vallitsi tekemisen meininki. Keskustelu jatkui työpajojen jälkeen, kun opiskelijat halusivat kertoa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan.

 

Toiminnalliset ja osallistavat menetelmät innostivat opiskelijoita. Kuva: Satu Riikonen

Gironan yliopisto on Humakin kumppanikorkeakoulu. Humakin yhteisöpedagogiopiskelijat voivat opiskella siellä vapaasti espanjankielisiä kursseja ja jos kielitaito ei riitä, niin tarjolla on myös useita englanninkielisiä opintojaksoja sekä syys- että kevätlukukaudella.  Lukuvuonna 2016-2017 neljä Humakin opiskelijaa oli opiskelemassa Gironassa. Tänä lukuvuonna Humakista Gironan yliopistoon matkustaa uusia vaihto-opiskelijoita. Kaunis ja vanha kaupunki, englanninkielinen kurssitarjonta ja mukava ilmasto ovat selkeitä vetovoimatekijöitä. Houkuttelimme espanjalaisia opiskelijoita vaihtoon Humakiin ja muutama innostuikin asiasta. Gironan yliopiston kansainvälisten asioiden koordinaattorin Carme Montserratin mielestä Suomen korkea hintataso mietityttää vaihtoon haikailevia opiskelijoita. Montserratin mukaan opiskelijoita arveluttaa myös se, pärjäävätkö he englanninkielisissä opinnoissa Suomessa. Suositut vaihtomaat gironalaisille opiskelijoille ovat Portugali ja Italia, vaihtoja tehdään myös Etelä-Amerikkaan.

Lisätietoa Baana-hankkeesta: www.baanalla.fi

Gironan yliopisto: https://www.udg.edu/ca/estudios

Kirjoittajat: Satu Riikonen, lehtori ja Janina Sjöstrand, koulutussuunnittelija Humanistinen ammattikorkeakoulu, julkaistu 15.11.2017

Satu Riikonen ja Janina Sjöstrand

 

Ötökkäsafaria ja värisokeutta

”They are very friendly”, totesi paikallinen meille näistä tuhatjalkaisista, joita oli runsaasti huoneemme ovella odottamassa iltaisin. Kuva: Kari Keuru

Pikaopas peloista selviytymiseen

Afrikasta löytyy paljon sellaista, mitä Suomesta ei. Varsinkin erikokoisia iniseviä, surisevia, sirittäviä ja kurnuttavia ja hiirenhiljaisia hyönteisiä ja muita mönkiäisiä, jotka lentävät, ryömivät tai juoksevat salamannopein pyrähdyksin. Tansanian matkan hintaan sisältyy – halusit tai et –  ötökkäsafari ja jännitys on taattu. Jos matkustat uuteen maanosaan, on paljon muitakin asioita, jotka kannattaa ottaa huomioon. Itse yllätyin siitä, että niistä muodostui oman matkani pelottavin asia. Tuntemattomat otukset herättivät kauhua ja vaikeuttivat nukkumista enemmän kuin osasin odottaa. Seikkailu kannattaa aina, mutta joskus se tapahtuu eri tavalla kuin olit odottanut. Vaikeinakin hetkinä – onneksi ryhmämatkailijana  – olin iloinen, ettei ongelmia tarvinnut kohdata yksin.
Kun valmistaudun matkaan, minulla on paljon selvitettävää. Varaudun monenlaisiin tilanteisiin, ettei minun tarvitse pelätä, selviydynkö vaiko enkö. Turvallisuuteen ja terveyteen liittyviin asioihin perehtyminen ei välttämättä ole matkavalmistelujen hauskin osuus, mutta olen sitä mieltä, että se kannattaa. Näin jää sitten aikaa kohdata uusia yllätyksiä matkan aikana ja tällä kertaa aikaa jäi myös opinnäytetyön edistämiseen.
Tansanian tunnelmaa. Kuva: Ida Busk
Idan vinkit Tansaniaan lähtevälle: 
  • Muista malaria: Vaikka söisit malariaestolääkitystä, voit silti saada tartunnan. Hyttyset ovat aktiivisimmillaan auringonlaskun ja nousun välisenä aikana. Tästä syystä on tärkeää pitää ovet ja ikkunat kiinni ilta-aikaan ja muistaa käsitellä hyttysverkko ja yövaatteilta paljaaksi jäävä iho hyttyskarkotteilla.
  • Rokotusasioita kannattaa alkaa selvittämään heti kun tietää olevansa lähdössä matkalle.
  • Erilaiset vatsavaivat: Erityisesti tavallisesta poikkeava ruoka saattaa aiheuttaa jännitystä, mutta tähänkin voi varautua sopivilla lääkkeillä. On mukavampaa kun niitä on saatavilla silloin kun niitä tarvitsee. Kun harjaa hampaansa ja juo pullovettä, pääsee jo pitkälle. Lisäksi on hyvä muistaa, että suihkussa kannattaa käydä niin, että vettä joutuu mahdollisimman vähän silmiin ja suuhun.
  • Tarkkana turvallisuusasioiden kanssa: Pitkälle pääsee jo sillä, että välttää yksin liikkumista, kävelyä iltaisin ja öisin, varsinkin syrjäisemmissä paikoissa. Tavaroiden kanssa tulee olla valppaana ja koskaan ei kannata kuljettaa mukanaan enempää rahaa tai muita tavaroita kuin välttämättä tarvitsee. Puhelimet ja muut arvotavarat tulee pitää visusti piilossa jos ne on pakko ottaa mukaan!
  • Eläimet ja hyönteiset:  Yllättävät yölliset kohtaamiset pikkueläinten kanssa on mahdollista ehkäistä hyttysverkon oikeaoppisella käytöllä. Laita se huolellisesti patjan alle joka kerta kun siirtelet sitä. hyönteismyrkkyjä on onneksi saatavilla ja nekin auttavat ötököiden vastaisessa taistelussa. Isommista eläimistä selviää parhaiten että koettaa pysytellä niistä kaukana. Varsinkaan vieraiden eläinten kanssa ei kannata tehdä lähempää tuttavuutta.
  • Liikenne ja onnettomuudet: Liikenteessä on monennäköisiä, -kokoisia ja -kuntoisia menopelejä. Lisäksi kuskeja on monenlaisia, joten etenkin teitä ylittäessä kannattaa keskittyä siihen mitä on tekemässä.
  • Pakollinen nettipaasto luvassa! Myös tietoa on hyvä varata mukaan matkalle, ainakin jos on päässyt tottumaan osoitteiden ja muiden tärkeiden infojen googlailuun sitä mukaan kun niitä tarvitsee. Suomessa pääsen nettiin helposti ja yleensä yhteydet toimivat ainakin kohtalaisen hyvin. Monessa muussa maailmankolkassa tilanne on aivan toisenlainen. Tästä syystä on hyvä palauttaa mieleensä erilaisia tapoja kuluttaa aikaa mukavalla tavalla esimerkiksi bussissa. Tai sitten voi opetella sietämään tylsyyttä tai meditoida. Netittömyys saattaa olla myös paljon antoisampaa kuin aluksi osaisi odottaa. Oman nettipaastoni aikana huomasin pian, että on paljon helpompaa olla läsnä ja keskittyä siihen mitä ympärillä tapahtuu, kun älypuhelin ei ole viemässä huomiota jatkuvasti toisaalle.
Tansanian 4H-järjestön keskus Tangassa. Kuva: Kristiina Vesama
Vaikka matkustaminen onkin jännittävää, pelon ei kannata antaa estää lähtemistä. Useimpiin pelottaviin asioihin voi varautua, ja vaikka ei voisi – silti niistä voi kuitenkin selviytyä. Varautumalla monenlaisiin tilanteisiin on helpompaa pysyä rauhallisena ja levollisena, mutta liian pitkälle ei saa mennä. Muuten varautuminen voi muuttua liialliseksi murehtimiseksi ja pelkäämiseksi, eikä se hyödytä ketään. Olen todella kiitollinen siitä, että pääsin mukaan näin ainutlaatuiselle matkalle hienon porukan kanssa. Matkan aikana löysin uusia puolia itsestäni.
Jos suunnittelet matkaa Tansaniaan, näihin kannattaa tutustua: 
Hämähäkki ulko-ovessa. Kuva: Ida Busk
Idan ötökkäsafarin lista: 
Varsinkin öisin äänimaailma voi olla hyvin monipuolinen. Saatat kuulla vaikka siritystä, ininää, rapinaa, suhinaa, kolinaa tai kurnutusta.
  • Hyttyset (pieniä ja äänettömiä)
  • Iso vihreä heinäsirkka
  • Sudenkorentoja
  • Värikkäitä perhosia
  • Kaskaita
  • Tsetsekärpäsiä (au au au)
  • Kärpäsiä: Pienen pienistä vaikuttavan suuriin
  • Tulimuurahaisia (pituus noin 2 cm)
  • Tunnistamattomat lentävät hyönteiset (useita lajeja)
  • Hämähäkkejä
  • Tuhatjalkaisia: pienin etusormen pituinen, suurin melkein jalkaterän pituinen 
  • Gekkoja: pienin 1,5 cm, isoin noin 20 cm pitkä
  • Isokorvainen, nopealiikkeinen rotta
  • Kissa ja sen pennut
  • Sammakot: pienin pikkurillin kynnen kokoinen, isoin mahtuu kämmenelle (silmämääräinen arvio, en kokeillut) 
  • Koppakuoriaisia: lukuisia eri värejä, muotoja ja kokoja
Ida Busk, tangalainen alakoululainen ja Bernard Goliama (Tansanian 4H). Jalkapallo-otttelu alkamassa Kangen alakoulussa. Kuva: Kristiina Vesama
Kirjoittaja Ida Busk on Humanistisen ammattikorkeakoulun opiskelija, joka suorittaa parhaillaan tutkintoa Kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelmassa Turun alueyksikössä ja valmistuu keväällä 2018 Yhteisöpedagogiksi (AMK). Lisäksi Busk on parhaillaan mukana Yritetään Yhdessä –hankkeessa ja tuottaa hankkeelle opinnäytetyön muodossa hankkeen vaikuttavuusselvityksen. Hän lähti mukaan opintomatkalle Tansaniaan 11.-25.10.2017, jonka aikana hän keräsi opinnäytetyöaineistoa haastattelemalla nuoria.
Tangan rannalla vene. Kuva: Ida Busk

Epäilyksiä ihmissalakuljetuksesta

Viettäessämme sunnuntai-iltapäivää Tangassa Raskazonen uintikerholla editsemme lipui lasikuituinen moottorivene, joka oli täynnä paikallisia ihmisiä. Veneen oranssit kyljet uivat syvällä ja katselimme veneen etenemistä huolissamme. Veneen kuljettaja ei ilmeisesti ollut koskaan kuullut ylikuorman tuomista vaaroista, eikä suosituksesta käyttää pelastusliivejä. Veneessä oli suuri avoin osa ja edessä valkoinen kuomulla suojattu hytti, jonka päälle ahtautuneet matkustajat huojuivat Intian valtameren aalloissa. Mustilla ihmisillä täyteen  ahdattu vene toi meille kaikille mieleen ikävän mielleyhtymän Eurooppaan pyrkivistä pakolaisista.  Veneen matkustajat eivät kuitenkaan olleet pakolaisia vaan huviajelulla olevia tangalaisia. Ravistin uimisesta märkiä hiuksiani ja yritin karkottaa verkkokalvoillani kumittelevan näyn ihmissalakuljetuksesta. Tämä puoli Afrikan arkipäivästä unohtui siihen asti, kunnes olimme poistumassa maasta.

Nykyinen Dar Es Salaamin lentokenttä on ahdas, vanha rakennus ja kaukana nykyaikaisesta lentokentästä. Uusi terminaali on jo rakenteilla ja valmistuu ennemmin tai myöhemmin.  Lentokenttärakennukseen sisälle pääseminen edellyttää turvatarkastuksen läpi kulkemista. Kaikki matkatavarat läpivalaistaan jo parhaat päivänsä nähneellä röntgen -laitteella ja jokainen joutuu kulkemaan metallin paljastimen läpi niin kuin muillakin lentokentillä. Kaikki tämä kuitenkin on paljon rennompaa kuin esimerkiksi Helsingissä ja vaikutelmaksi jää  enemmänkin länsimaisen turvaohjeistuksen muodollinen täyttäminen kuin todellinen turvatarkastus. Vaikka ollaan tiukkoja, niin Afrikassa osataan joustaa tarpeen niin vaatiessa – kaikki järjestyy.

Olimme tehneet lähtöselvityksen jo edellisenä iltana, tosin vain Tukholmaan asti johtuen heikosta verkkoyhteydestä majoituspaikassamme. Matkalaukkuja jättäessämme ja tarkastuskortteja hakiessani huomasin, että valitsemani paikat lentokoneesta olivat menneet  uuteen järjestykseen ja ensimmäiselle lennolle Dar Es Salaam – Addis Abeba  ryhmämme ripoteltiin tasaisesti eri puolille konetta. Kaikki muu sujui siis hyvin, mutta Sokorey ei jostain kumman syystä saanut tarkastuskortteja kuin vain Tukholmaan asti. Kyse oli kuulemma tulostusvirheestä tai jostain muusta. Kiusoittelimme ryhmämme nuorinta jäsentä, lieksalaista Sokoreyta hänen ilmeisestä aikomuksestaan jäädä Tukholmaan.  Lähtöselvityksen jälkeen oli vuorossa passintarkastus ja viisumipaperin täyttäminen. Seurasimme opasteita lentokenttärakennuksen toiselle reunalle täyttämään lomakkeita.

’Mama Africa’ eli Krisse jätti ensimmäisenä Tansanian maaperän ja läpäisi passintarkastuksen ilman sen ihmeempiä kyselyitä. Samoin eteni koko muu ryhmämme hänen perässään minuun ja Muhikseen asti. Olin tarkoituksella jättäytynyt toiseksi viimeiseksi jonossa, koska halusin varmistaa että kaikki pääsevät ilman vaikeuksia maasta. Passintarkastaja selaili passiani ja sinne lyötyjä leimoja. Yrittäen pientä ’small-talkia’ kysyi, pidinkö Tansaniasta kun olin matkalla jo toista kertaa tänä vuonna. Myöntelin ja kehuin luonnon kauneutta ja ihmisten ystävällisyyttä. Valkoiset hampaat hohtivat tarkastuskopin hämärästä. Virkailijan pyynnöstä, käänsin pääni oikealle ja pieni videokamera kuvasi kasvoni jonnekin arkistoon. Tiskin alapuolella oleva punaisena hehkuva skanneri tallensi sormenjälkeni ja virkailija naputteli merkintöjään tietokoneella. Pieni nyökkäys ja hän ojensi passini takaisin ja viittelöi minua jatkamaan eteenpäin kohti ’Transfer-aluetta’.  Koko muu ryhmämme odotti jo toisessa kerroksessa vain Muhis oli tulossa jälkeeni passitarkastukseen.

Muhis ojensi passinsa tarkastajalle, jonka ilme tiukkeni huomattavasti. Hän selaisi punakantista Euroopan Unionin passia, millainen oli monelle afrikkalaiselle vain kaukainen haave. Nyt hänen edessään seisoi kuitenkin somalialaiselta näyttävä nuori mies, jolla oli suomalainen passi. Seisoin tarkastuskopin kulmalla, portin takana ja tarkkailin tilannetta. Virkailija kysyi englanniksi Muhikselta liudan tarkastuskysymyksiä: Miksi hän oli tullut Tansaniaan? Missä hän oli vieraillut? Missä hän oli asunut ja mikä oli ollut viimeisen yöpaikan osoite? Virkailijan ääni kiristyi ja hän vilkaili vuoroin passia ja vuoroin Muhista. Annoin Muhikselle myötätuntoisen katseen ja viittoilin käsimerkein tsemppiä. Virkailija huomasi viestittelyni ja osoitti minua tulemaan takaisin passintarkistusluukulle.

Tervehdin virkailijaa uudelleen ystävällisesti ja yritin kertoa katseellani Muhikselle, että kaikki on kunnossa. Virkailija heilutti kasvojen edessä Muhiksen passia ja kysyi minulta kuinka vanha se oli? Kerroin muistikuvani mukaan kyseessä olevan noin vuoden vanha dokumentti. Virkailija jatkoi kysyen missä oli edellinen passi? Hämmennyin hieman, mutta kokosin nopeasti ajatukseni ja kerroin, ettei ole muita passeja, koska Muhis sai Suomen kansalaisuuden vasta viime vuonna ja tämä on hänen ensimmäinen passinsa. En tiedä tyydyttikö vastaus virkailijaa, koska epäilys loisti hänen kasvoiltaan.  Kerroin referoiden Muhiksen tarinan pakomatkasta Somaliasta Etiopiaan ja sieltä edelleen lentokoneella Suomeen turvapaikan hakijaksi.  Katsoin Muhista ja näin kuinka hänen kasvoilleen oli tullut surullinen ilme. Miksi hänet pysäytettiin tähän kuulusteluun eikä ketään muuta meidän ryhmästämme? Koko matka oli mennyt tähän asti jouhevasti, emmekä ennakkopeloistamme huolimatta olleet kohdanneet minkäänlaista rasismia aiemmin tansanialaisten taholta. Tämä pysäytys ja kuulustelu kuitenkin selvästi liittyivät Muhiksen somalialaiseen taustaan. Vaikka ymmärsin pysäytyksen syyn, sitä oli vaikea hyväksyä, etenkin kun se kohdistui yhteen ryhmäläiseemme.  Muhikseen oli keskellä Afrikkaa lyöty epäilyksen poltinmerkki. Hänen ulkonäkönsä antoi syyn epäillä passin aitoutta.

Seuraavaksi virkailija kysyi minulta kuinka pitkään olimme tunteneet? Kerroin ystävyytemme alkaneen noin 1,5  vuotta sitten.  Mikään ei kuitenkaan tuntunut vakuuttavan tansanialaista virkailijaa. Yhä uusia kysymyksiä sateli vastattavakseni ja Muhiksen verenpaine kohosi jokaisen kysymyksen myötä.  Yritin vakuutella hänelle tämän olevan normaalia rutiinia, vaikka molemmat ymmärsimme kysymysten johtuvan hänen alkuperästään.  Somalialaisena hän joutui kantamaan kollektiivista syyllisyyttä ja epäilystä. Ilmeisesti virkailija lopulta väsyi, eikä keksinyt enää uutta kysyttävää. Hän sulki Muhiksen passin, katsoi toisaalle ja työnsi passin luukun kautta Muhikselle. Saatoimme jatkaa seuraavalle pisteelle. Liukuportaiden alapäässä tarkastettiin vielä kerran passiemme leimat, mutta tällä kertaa ne eivät herättäneet virkailijoissa isompia intohimoja. Mukanani kantamani gitalele eli pienikokoinen kitara sen sijaan herätti. Virkailija kysyi, että olinko muusikko ja voisinko soittaa hänelle jotain. Olin väsynyt, enkä ollut ihan varma kuinka tosissaan hän pyynnön esitti. Kysyin, että oliko kyseessä virallinen pyyntö ja jos ei ollut, niin mieluusti jatkaisin kohti liukuportaita.  Hän viittasi iloisesti nauraen meitä jatkamaan, mutta minua ei naurattanut. Harmitti suunnattomasti Muhiksen puolesta hänen kokemansa tyly kohtelu.

Kohtaamisia Addis Abebassa

Viimeinen tuntimme Dar Esa Salaamin kentällä sujui ilman sen suurempia ongelmia. Nousimme koneeseen ja lensimme Addis Abebaan. Viereeni tuli istumaan kenialainen mies, joka työskenteli Tansaniassa YK:n palkkalistoilla eräällä pakolaisleirillä sosiaalityöntekijänä.  Hän  kertoi leirillä olevan 250 000 pakolaista Kongosta ja 100 000 pakolaista Burundista.  Kyseessä oli siis suomalaisella mittakaavalla tarkasteltuna melko iso kaupunki.  Olosuhteet leirillä olivat kuulemma huonot. Puutetta oli ruuasta, juomavedestä ja lääkkeistä. Ihmiset asuivat pienissä karsinoissaan ja ilon aiheet olivat vähissä.  Monet kuulemma yrittivät paeta ja seuraukset olivat huonot. En rohjennut kysyä, että millä tavalla huonot, mutta jatkoin  kuitenkin edelleen tiedustelemalla kuinka hän jaksaa tehdä työtään ja onko vaikea irrottautua leirin arjesta kun on lomalla. Väsyneiltä kasvoilta näkyi surua. Mies kertoi, että hän oli tehnyt tätä työtä jo yli 10 vuotta ja oli vähitellen oppinut unohtamaan ja hyväksymään. Toivotin hänelle voimia, kun koneemme laskeutui ja tiemme erkanivat. Mitä sitä muutakaan olisi voinut sanoa?

Addis Abeban kenttä on eräänlainen solmukohta Afrikassa. Ethiopian Airlines -yhtiön uuden karhea lentokalusto kuljettaa ihmisiä ympäri maailmaan. Neljän tunnin odotusaikana törmäsimme monenlaisiin maailman matkaajiin. Mieleen painuvin oli ranskalaisarabialaiskiinalainen aurinkopaneelikauppias, joka oli juuri saapunut Somalimaasta ja odotteli jatkolentoa Kiinaan. Transfer-alue oli kuin maustesekoitus, täynnä erilaisia hajuja ja värejä. 12 tunnin matkustuksen jälkeen oma tuoksuni ei ollut miellyttävin, mutta olin päättänyt vaihtaa puhtaat vaatteet vasta Tukholmassa. Pakkaisin vasta silloin Afrikan pölyt käsimatkatavaroihini.  Vihdoin lähtöselvitysaika koetti ja asetuimme opaskylttien mukaiseen jonoon odottamaan koneeseen pääsyä. Yksi toisensa jälkeen ryhmämme jäsenet näyttivät tarkastuskortin viivakoodia lukulaitteelle, pieni piippaus ja virkailija nyökkäsi hyväksyvästi, jotta pääsi nousemaan koneeseen.  Väsymys alkoi painaa ja odotin vain hetkeä, että pääsisin nukkumaan lentokoneen ahtauteen.

Henri ja Muhis Addis Abeban kentällä. Kuva: Kristiina Vesama

Sokorey oli pukeutunut omaan kansalliseen tyyliinsä. Iloisesti nauraen jutustelimme ja jono liikkui eteenpäin.  Sokorey viitottiin sivummalle ja pienikokoinen etiopialainen mies pyysi Sokoreyta ojentamaan passinsa ja tarkastuskorttinsa. Seurasi tiukkaa sanailua ja virkailija sanoi haluavansa tarkistaa jotain koneelta. Saavuin Sokoreyn avuksi ja maailman ystävällisimmällä äänellä mitä osasin kerroin keitä me olimme, mistä tulimme ja mikä oli matkamme tarkoitus. Selitykset olivat kuitenkin turhaa, sillä virkailija oli päättänyt tutkia Sokoreyn tapauksen tarkemmin. Somalitausta ja Suomen passi oli taas osoittautunut huonoksi yhdistelmäksi. Mies vei Sokoreyn passin ja paperit ja hävisi tiskinsä taakse jatkamaan töitään. Koneeseen ahtautuvat ihmiset ohittivat meidät oikealta ja vasemmalta meidän seisoessa  ja odottaessa vastausta. Sokorey oli harmissaan, eikä pystynyt peittelemään sitä. Yritin lohduttaa häntä ja heittää väliin muutaman tunnelman kevennyksen, mutta mikään ei onnistunut pyyhkimään pois käsittämäämme tosiasiaa: erityiskohtelu johtui hänen somalitaustastaan ja Suomen passista.  Olimme toistamiseen muutaman tunnin sisällä epäiltyinä passin väärentämisestä, ihmiskaupasta tai ehkä molemmista.

Jono alkoi harventua ihmisten kadotessa yksi toisensa perään koneeseen johtavaan tunneliin. Katselin passin takavarikoinutta virkailijaa ja ymmärsin hänen unohtaneen meidät jonon hännille.  Nappasin Sokoreyta hihasta kiinni ja sanoin, nyt mennään. Ohitimme muut jonot ja marssimme tiskille toisen virkailijan eteen ja pyysimme häntä hakemaan meidän passimme ja muut dokumentit. Kauniisti hymyilevä etiopialainen virkailija kääntyi, otti takanaan pöydällä lojuneen passin ja tarkastuskortin, vilkaisi niitä ja ojensi ne meille takaisin. Ilmeisesti tiukkaan kontrollin muuriin oli juuri puhjennut kahden suomen kansalaisen mentävä aukko. Kiitimme naista ja tyytyväisenä kävelimme koneeseen.

Heja Sverige! 

Euroopan rajan ylitimme Tukholmassa Arlandan kentällä. Kahden koettelemuksen jälkeen olin jo henkisesti valmistellut kouluruotsillani puheen kahden somalitaustaisen ryhmäläisemme puolustukseksi. Tuijotin lasikopeissa istuvia passipoliiseja ja sydämeni pamppaili Sokoreyn ojentaessaan passinsa tiukkailmeiselle virkailijalle. Vilkaisu punaisen, EU:n myöntämän passin nimilehdelle, passin skannaus, silmäilyä koneelta ja tiedot oli tarkistettu. Sokorey hyppäsi yhdellä loikalla Euroopan rajan yli ja jatkoi muun ryhmän perässä kohti porttia 12. Muhiksen kohdalla tarkastus sujui vähintäänkin yhtä rivakasti. Ristin käteni kuvaannollisesti kyynärpäitä myöden. Olimme saapuneet lähes kotiin. Kiitos Ruotsi! Palautit uskomme ihmisyyteen.

Turvatarkastukset ovat tärkeitä ja tarvitsemme tiukkailmeisiä virkailijoita rajoillemme. Viranomaiset eivät myöskään saa olla liian sinisilmäisiä vaan parempi on tarkistaa ja  luottaa intuitioonsa kuin katua jälkeenpäin. Kuitenkin epäilys, mikä kohdistuu pelkästään ihon väriin, ulkomuotoon, pukeutumiseen tai johonkin muuhun ulkoiseen seikkaan on negatiivisilla asioilla brändäämistä ja sen kohteeksi joutuminen on hyvin loukkaavaa. Paluumatkallamme seurasimme vierestä kahta tällaista tapausta ja näimme afrikkalaisen rasismin rumat kasvot. Kollektiivinen syyllisyys terrorismista ja yleinen epäilys  on se taakka, mitä somalitaustaisille nuorillemme yritettiin sovitella kannettavaksi.  Kieltäydyimme kuitenkin tästä kunniasta ja kerroimme meidän kaikkien olevan suomalaisia ihon väristä riippumatta. Toivoisin kaikille maailman turva- ja passintarkistajille tarkkuutta ja hyvää näkökykyä, mutta samalla myös värisokeutta, joka ei erottele toisia suomalaisia suomalaisista.

Kirjoittaja: Kari Keuru, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 31.10.2017.

Kari Keuru matkalla jossain. Kuva: Kristiina Vesama
Yritetään Yhdessä -hankkeen logo

 

 

 

Afrikkalainen kuolema ja Jumala

Lehtorit, Kristiina Vesama ja Kari Keuru valmiina kirkkoon. Kuva: Ida Busk

Tansanian matkamme toisena sunnuntaina osallistuimme jumalanpalvelukseen. Ulkokatoksessa järjestetty palvelus oli sekoitus rock-konserttia, huutokauppaa ja lähiöbileitä. Kaikki olivat tervetulleita ja kaikki saivat osallistua tapahtumaan. Suomalaiselle kokemus oli hämmentävä, koska me mieluummin vaikenemme ja pidämme uskon asiat sisällämme. Afrikassa kuitenkin kaikki tai ainakin lähes kaikki uskovat Jumalaan ja Jumalalla on monta edustajaa ja kauppiasta. Kirkot ja moskeijat nököttävät jokaisessa kylässä sulassa sovussa ja intialaisten asuttamista kortteleista löytyy myös hindutemppeleitä.

 

Tangan kaupunkiin saavuttuamme kerroimme paikalliselle yhteyshenkilöllemme, herra Bernard Goliamalle, ryhmämme edustamat pääuskonnot (meillä oli mukana kristittyjä, kaksi muslimia ja yksi hindu) ja hän lupasi järjestää meille vierailuja haluamiimme hengellisiin kohteisiin. Vaikka matkamme pääaihe ei ollut uskonto, niin melko pian omaksuimme afrikkalaisen luonnollisen tavan suhtautua uskontoon ja siihen liittyviin toimituksiin. Leirimäinen tunnelma sai meidät välillä iltaisin laulamaan partiolaisten laulukirjasta jo unholaan painuneita ’riparilauluja’ ja Morogorossa majapaikkamme emännän ja omistajan Herieth Söderqvistin lausuma tervetulosiunaus oli normaali osa illallista.

 

Tangassa vierailimme yhden ryhmäläisemme toiveesta hindutemppelissä, missä valmistauduttiin uuden vuoden viettoon. Mustilla silmillään tuijottavat lukuisat hindujumalat tarkkailivat liikkumistamme pyhäkössä. Yritimme olla kunnioittavia ja kuvata huomaamattomasti näkemäämme. Olimme löytäneet keskeltä Afrikkaa palasen Intiaa: kukkaköynnöksiä, suitsukkeita sekä uhrilahjoja. Tansanialainen monikulttuurisuus ja suvaitsevaisuus yllätti jälleen, vaikka tiesimmekin intialaisen yhteisön olevan merkittävässä roolissa Tangan kaupungissa, mm. yksi parhaista ’Super-Marketeista’ oli intialaistaustaisen omistama. Tämän olimme oppineet jo edellisellä reissullamme, koska intialaisen marketti oli lähes ainut paikka koko kaupungissa mistä oli mahdollisuus ostaa viiniä.

 

Sunnuntaipäivän ohjelmaksemme Tangassa oli merkitty vierailu jumalanpalveluksessa. Yhteyshenkilömme herra Goliama oli suunnitellut, että osallistuisimme paikallisen roomalaiskatolisen kirkon messuun, joka alkaisi klo 6. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunnan aiheuttama mukavuudenhalu sanoi tässä vaiheessa painavan vastalauseensa. Olimme jo monta päivää kuunnellee aamuyöstä kuinka 4H-keskuksen kukko aloitti kiekumisensa hyvissä ajoin ennen auringon ensimmäisiä airueita n. klo 5 ja välittömästi tämän jälkeen ’muezzin’ aloitti laulunsa läheisen moskeijan minareetista, rätisevän kaiuttimen kautta. Koraanin säkeet ja kutsu saapua rukoilemaan kaikuivat korvatulppien läpi joka aamu. Yleensä näiden äänien jälkeen vielä nukahdimme hetkeksi ennen kuin oli herätys ja aamupala.

 

Mielestämme kristillisen uskon hienoin innovaatio oli lepopäivä eli sunnuntai, mikä tarkoitti aamulla pitkään nukkumista. Hyvät unet olivat osa meidän jumanlanpalvelustamme. Mielestämme länsimaistyylisen kristinuskon Jumala voisi antaa meidän nukkua hieman pidempään sunnuntaina, eikä vaatia meitä juoksemaan aamuauringon kanssa kilpaa kirkon penkkiin messua kuuntelemaan. Kerroimme mielipiteemme herra Goliamalle, joka totesi aamumessuun osallistumisen olevan vapaaehtoista – Thanks God!

4H-keskuksen lähellä sijainneen kirkon mainoskyltti. Kuva: Kristiina Vesama

 

Heräsimme kuitenkin ja tietysti aikaisin ja menimme kahdeksan aikaan aamupalalle. Kuulimme jostain kauempaa kantautuvaa musiikkia. Itseasiassa sama musiikki oli alkanut soimaan hyvin pian muslimien aamurukouksen jälkeen ja sen tunnisti helposti gospeliksi. Kysyimme keittiön väeltä äänen lähdettä ja saimme kuulla kirkon sijaitsevan lähes 4H-keskusta vastapäätä valtatien toisella puolen. Kiinnostuksemme heräsi ja päätimme lähteä tähän kirkkoon. Vaihdoimme hienoimmat afrikkalaistyyliset vaatteet päällemme ja varasin taskuuni pari ryppyistä seteliä kolehtia varten. Lähestyessämme jumalanpalveluspaikkaa ymmärsimme musiikin soivan melkoisen kovalla äänellä.

Paikallinen pastori puhuu tai laulaa. Kuva: Kristiina Vesama

 

Kovaäänisistä pauhaava afrikkalainen ylistysmusiikki ylitti moneen kertaan kuuloturvallisuusrajat. Kirkon etuosassa heilui musiikin tahdissa pastori, joka oli pukeutunut mustaan tyköistuvaan pukuun. Hän muistutti enemmän räp-artistia kuin saarnamiestä. Välillä kirkkoväki luki kuorossa Raamatun jakeita, joita toistettiin lyömällä tahtia rytmikkäästi iskevillä liikkeillä. Viereisellä penkkirivillä oleva rouva rukoili kovalla äänellä kielillä puhuen ja eräs vanhempi mieshenkilö yritti pitää meitä tapahtumien tasalla tulkkaamalla avainkohtia. Olimme saapuneet keskelle karismaattista herätyskokousta, jossa piisasi vauhtia ja desibelejä. Vähitellen kokouksessa koetti kuitenkin suvantovaihe ja huumaava meteli tasaantui. Kokouksen johtaja pyysi meidät eteen kertomaan keitä olemme ja mistä tulimme.

Kari Keuru pääsi puhumaan kirkkoon.  Kuva: paikallinen seurakuntalainen

 

Afrikkalaisiin vaatteisiin naamioituminen ei ollut onnistunut. Selkää pitkin valuva hiki ei johtunut enää pelkästään kuumuudesta. Seisoimme satapäisen seurakunnan edessä. Minulle annettiin mikrofoni käteen ja afrikkalainen ystävämme pyysi minua puhumaan hänen avustaessaan tulkkina. Yritin muotoilla kaikista muistamistani hengellisistä englanninkielisistä fraaseista järkevän oloisen kokonaisuuden unohtamatta pakollista ’Praise the Lord’ tai ’Halleluja’ huutoa. Taukojen kohdalla seurakunta vastasi aamenella. Puheeni jälkeen jokainen meistä kertoi vuorollaan vielä oman nimensä satojen mustien silmäparien tuijottaessa meitä. Tämän jälkeen väki nousi ylös ja he rukoilivat puolestamme tai näin ainakin luulen tapahtuneen. Lopuksi pastori totesi vielä englanniksi, että saapumisemme kokoukseen oli selvä merkki taivaasta, että heidän pitäisi lähteä Suomeen vierailulle. Hymyilimme takaisin ystävällisesti ja mietimme kuinka uppoaisi suomalaiseen kirkkoväkeen näkemämme vauhdikas Jumalanpalvelus.

Seurakunta rukoilee puolestamme. Kuva: paikallinen seurakuntalainen

Selvisimme todistuspuheenvuorostamme mielestäni kohtuullisesti ja olimme jo poistumassa kirkosta, kun pastori huusi vielä perääni että nyt olisi aika antaa kolehtirahat. Käännyin takaisin ja tunnustelin taskussani olevia ryppyisiä seteleitä, 11000 Tansanian shillinkiä eli vähän alle viisi euroa. Kävelin käytävää pitkin eteen, seurakunnan tuijottaessa selkääni. Vaivaantuminen ja nolous olivat vaatteinani kuin painava päällystakki. Kolehtikipon virkaa hoiti muovinen roskaämpäri, jonka läpi jokainen näki putoavat roposet. Sujautin setelini ämpäriin ja poistuin pikakävelyä. Huikkasin mennessäni kiitokset pastorille ja poistuimme paikalta. Aurinko paistoi kuumemmin ja linnut lauloivat kuin suvivirressä. Olimme osallistuneet Jumalanpalvelukseen ja vaikutimme jo melkoisen kunnollisilta afrikkalaisilta, sillä Tansaniassa kirkossa käydään muulloinkin kuin vain jouluna.

 

Afrikkalaisen hurskauden taustalta löytyy varmasti monia syitä. Tieteellinen kaiken järjellä selittävä maailman kuva ei ole vielä tappanut kansan uskoa Jumalaan ja mysteereihin. Kuolema on läsnä kaikkialla, eikä siltä pelasta edes länsimaalainen lääketiede. Ihmisiä kuolee ja kuoleminen on osa arkea paljon voimakkaammin kuin meillä täällä Suomessa. Etäistenkin ihmisten suruun otetaan osaa. Pahin loukkaus on poisjääminen hautajaisista. Kuolema koskettaa koko yhteisöä. Tansaniassa Jumala ja uskonto tarjoavat selityksen ja voiman millä kohdataan elämän vaikeudet. Tämä voi olla hyvin vaikea ymmärtää sekuläärissä suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle ihmiselle. Hyvinvointiyhteiskunnassa elävä suomalainen ei tarvitse Jumalaa samalla tavalla kuin afrikkalainen, jonka jokainen päivä saattaa olla taistelua elämästä.

 

Matkallamme emme kohdanneet kuolemaa, mutta useampana päivänä kuulimme saman selityksen paikallisten ystäviemme poisjäännille päiväohjelmasta: joku oli kuollut ja he osallistuivat hautajaisiin. Morogorossa ystävämme Annan Lupianon opettajakollega oli kuollut yllättäen ja Anna jäi pois kyydistämme kesken retkipäivän osallistuakseen hautajaisiin. Tangassa jalkapallopelimme peruuntui naapurikylän kanssa, koska eräs poika oli kuollut ja kaikki menivät hautajaisiin. Panganiin uimarannalle matkatessamme hyvä paikallinen ystävämme Hatibu ei noussutkaan bussin kyytiin keskustasta, koska hänen naapurinsa vauva oli kuollut ja hän osallistui hautajaisiin. Kuoleman viikate tuntui kaatavan jokapuolelta läheltämme.

 

Eräällä bussiretkellämme yhteyshenkilömme herra Goliama kertoi Tansanian suuresta lapsikuolleisuudesta. Yritin todeta väliin, Suomen olevan listan toisessa kärjessä. Herra Goliama jatkoi edelleen kuinka Tansaniassa ihmisillä on paljon lapsia, koska monet kuolevat ennen aikuisuutta. Suuri murhaaja on kuulemma malaria. Sormillani laskin olinko muistanut itse ottaa omat malarialääkkeni, Malaronen. Lukuisat yölliset hyttysen pistot alkoivat kutista ja aiheuttivat pientä huolta. Seuraavana yönä päätin pingottaa moskiittoverkon vielä tiukemmin sänkyni ympärille. Malaria oli siis todellinen ongelma eikä vain meidän turistien hätävarjelua. Kysyin herra Goliamalta oliko hänellä ollut malaria. Vastaus oli myönteinen.

 

Pienen kyselyn jälkeen ymmärsin, että lähes kaikki paikalliset ystävämme olivat sairastaneet malarian. Suomesta ostamamme malarialääkkeet olivat maksaneet kahdeksi viikoksi 120 €. Päivän selvää oli, että paikalliset eivät voineet syödä koko ajan malarialääkkeitä. Herra Goliama kertoi vaihtoehtoisista lääkkeistä, jotka olivat huomattavasti halvempia ja myös luonnon lääkkeistä, erään puun lehdistä joita heillä oli tapana syödä. Yleensä kuitenkaan he eivät syöneet ennakkoon malarialääkkeitä vaan vasta sitten, kun ovat saaneet tartunnan. Muistin 4H-keskuksen pääemännän Elisabethin, joka oli jäänyt heti ensimmäisen päivän jälkeen pois töistä koska oli saanut tartunnan. Nyt hänen vointinsa oli jo parempi.

 

Katselin auton ikkunasta ohi viliseviä kyliä, kirkkoja ja hautausmaita. Auringon laskiessa saapuisivat jälleen hyttyset ja joku niistä kantaisi mukanaan malariaa. Tänäänkin joku saisi kuoleman suudelman hyttysen pistosta. Afrikan yössä kaikui kaskaiden sirinä ja sammakoiden kurnutus. Ja jossain tuon hiostavan pimeyden keskellä liikkui myös kuolema etsimässä uusia uhrejaan.

 

4H-keskuksen yövartija avasi portin ja bussimme liukui sisään. Taskulampun valossa kävelimme majoitusparakillemme. Oven vieressä seinää pitkin kiipeili 20 cm pitkä tuhatjalkainen. Avasin lukon, astuin sisälle ja kaivoin esille hyttysmyrkyn, jota levitin päättäväisesti iholleni. Herätyskokouksen kaiuttimet olivat hiljentyneet antaen tilaa muslimien rukouskutsulle. Tansanialainen arki jatkui. Täällä on läsnä elämä ja kuolema sekä usko Jumalaan eri muodoissaan.

Kirjoittaja: Kari Keuru, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu. 27.10.2017.

 

Ilon kulttuurissa

Sokorey, Elina, Henri ja Muhis tangalaisen koulun pihalla. Kuva: Kristiina Vesama.

Tansanian matka Morogoroon ja sittemmin Tangaan on ollut aivan mahtava! Me, Henna-Riikka Pasanen ja Pulmu Väänänen, keskitymme tekstissämme Tansanian ja erityisesti Tangan vierailuun ja siihen, mikä on tullut yllätyksenä ja mikä ei ole.

Meille kerrottiin, että ilmasto ja lämpö Tansaniassa on ja tuntuu ihan erilaiselta kuin Suomessa. Kuitenkin, kun astuimme ulos Etiopian Airlines -lentokoneesta, tunsimme päiväntasaajan ilman itse. Tanga on lähimpänä päiväntasaajaa kuin muut paikat, joissa vierailimme, joten täällä on vieläkin kuumempaa!

Tangassa olemme vierailleet muun muassa Amboni-luolissa, kaupungin talolla, kouluissa, ompelukerhossa ja Pangani-rannalla. Tangan vierailumme on pidempi kuin Morogoron vierailumme oli.

Koulussa vieraillessamme ei tullut enää yllätyksenä, miten lapset suhtautuivat meihin, koska Morogorossa olimme nähneet saman: He olivat innoissaan. Pelasimme yhdellä koululla myös jalkapalloa lapsia vastaan. He voittivat. Sekään ei yllättänyt. Se, että hävisimme vain kahdella pisteellä 2-0, yllätti varmaan meidät kaikki.

Pangani-rannalla Intian valtameren vesi oli todella lämmintä. Aallot veivät meitä kohti vaarallisia pohjapyörteitä joen suulla. Välillä piti kävellä poispäin joesta. Käsitys omasta uimataidosta joutui koetukselle isojen, vaahtopäisten aaltojen takia.

Amboni-luoliin ei suurimmaksi osaksi päivänvalo paistanut ja joissakin kohdissa oli varsin ahdasta. Kokeilimme sammuttaa kaikki valomme ja – oli pilkkopimeää. Hedelmälepakkoja vikisivät lähellä poistulokohtaamme.

Ompelukerhossa pääsimme tapaamaan orpoja tai muuten vaikeista lähtökohdista tulevia noin 14-20- vuotiaita tyttöjä. He lauloivat meille ja matkan johtajamme tunnistivat yhden laulun (’Kuule Isä taivaan pyyntö tää’) ja lauloivat sitä suomeksi. Esittelimme itsemme ja he tekivät samoin. Annoimme heille Humakin lahjoittaman ompelukoneen ja  osa meistä osti tyttöjen valmistamia tuotteita.

Kaupungin talolla kävimme itse asiassa jo ensimmäisenä päivänä Tangassa. Siellä meistä ja opintomatkastamme oltiin todella kiinnostuneita ja virkamies siellä esitti paljon kysymyksiä.

Mieleenpainuvimpia asioita matkallamme:

  • iloiset lapset
  • safari ja varsinkin leijonien näkeminen
  • yhteisöllisyys
  • monipuolisesti nähtävää
  • tansanialaiset nuoret, joihin tutustuimme
  • halvat limut

Kirjoittajat: Pulmu Väänänen ja Henna-Riikka Pasanen (opiskelijoita Karelia-ammattikorkeakoulusta)

Tangan alueen koulutoimenjohtajan luona vierailulla, vasemmalta: Pulmu Väänänen, Henri Iso-Koivisto, Kari Keuru, Kristiina Vesama ja Henna-Riikka Pasanen. Kuva: Denice Tinda

’I am proud to be African’

Yhdeksän hengen ryhmäämme kuului kaksi somalitaustaista nuorta, jotka ovat Suomen kansalaisia. Isäntämme esittelivät heidät aina poiketen muusta ryhmästä somalialaisina ja korjasimme, joka kerta heidän olevan suomalaisia, joilla on somalialaiset juuret. Itse nuoret sanoivat vitsikkäästi olevansa ’suomalialaisia’. Asia ei ollut isäntiemme aivan helppo ymmärtää, eikä se ollut liioin helppo meille itsellemmekään saati nuorillemme ’Sokorey:lle’ tai ’Muhikselle’. Kahden viikon matkan aikana törmäsimme identiteettiasiaan useita kertoja. Sokoreyn ja Muhamedin kasvoilta näkyi ensi hetkistämme Tansaniassa hämmennys ja pään sisällä pyörivät kysymykset omasta identiteetistä.  ”Kuka minä oikeastaan olen?”. Molempien nuorten Suomeen saapumisesta oli kulunut vain reilut kuusi vuotta, eivätkä he olleet unohtaneet juuriansa.

Addis Abeban kentällä odottaessamme lentokoneen vaihtoa nuoret muistelivat oman pakolaismatkansa alkua. Elämää Etiopiassa, pakolaisleirillä ja sieltä alkanutta lentomatkaa kaukaiseen Suomeen. Nyt he olivat palanneet suomalaisina turisteina lähtöpisteeseen. Antaisiko suomalaisuus ja EU-passi turvan heille omista juuristaan huolimatta.

Etukäteen olimme pohtineet tulisivatko Sokorey ja Muhamed kohtaamaan Tansaniassa rasismia vai olisivatko he hyväksyttyjä. Meille ei ollut lainkaan selvää Tansanian asenneilmasto somalialaisia kohtaan. Kuinka paikalliset isäntämme suhtautuisivat osaan ryhmästämme?

Tansanialaiset ovat ylpeitä omasta maastaan ja erityisesti siitä kuinka kaksi valtauskontoa: kristinusko ja islam elävät sulassa sovussa samoissa naapurustoissa ja kylissä. Lisäksi Tansaniasta löytyy afrikkalaista heimoperinnettä, eurooppalaista kolonialistisen ajan kulttuuria ja mm. intialaisia ja muita kaukoidän kansallisuuksia.  Maa on afrikkalainen kulttuurien sulatusuuni ja tästä johtuen kaikki ovat hyväksyttyjä, emmekä me ainakaan kohdanneet ennakkoluuloja tai rasismia.

Useita kertoja matkan aikana saimme kuulla Sokoreylta ja Muhikselta kertomuksia Somaliasta ja heidän vertailujaan tansanialaisen ja somalialaisen kulttuurin välillä. Monet viljelykasvit olivat tuttuja heille ja heidän vanhempansa tai isovanhempansa olivat kasvattaneet niitä Somaliassa. Tansanialaiset tavat ja elämän asenne oli osa sitä kulttuuria, mikä oli tuttu heille lapsuudestaan. Monta kertaa kuulimme Muhiksen toteavan kuinka joku toiminta ei ollut Suomessa mahdollista, mutta täällä se oli normaalia, samanlaista kuin Somaliassa eli kyse oli hänen mukaansa afrikkalaisesta tavasta tehdä asioita. Ensimmäisen majapaikkamme auton vanteesta valmistettu hella oli heille tuttu lapsuudesta ja runsas erilaisten kasvisten käyttö ruuan valmistuksessa oli osa yhteistä afrikkalaista kulttuuria.

Yhteinen ’sambusojen’ valmistushetki tansanialaisten nuorten kanssa oli matkamme yksi kulminaatiopiste. Me pohjoisen asukkaat opetimme tansanialaisille nuorille kuinka valmistetaan afrikkalaista ruokaa. Ryhmämme pääkokkina toimi Sokorey, joka antoi napakkaa palautetta kaikille ihonväristä tai syntyperästä huolimatta. Suomen somali näytti tansanialaisille kuinka valmistetaan sambusoita suomalaisella tyylillä. Tämä oli hetki kun pohjoiskarjalaisuus kohtasi Afrikan!

 

Henna-Riikka ja alakoululaisia lapsia Tangassa. Kuva: Pulmu Väänänen. 

Kahden viikon  matka Tansaniaan oli kulttuurishokki meille kaikille, mutta olen varma, että etenkin Sokoreylle ja Muhikselle kokemus Tansaniasta muutti heidän käsitystään koko maanosasta. He eivät enää kokeneet olevansa pelkästään Suomessa asuvia somalialaisia vaan myös afrikkalaisia. Heidän afrikkalainen identiteettinsä vahvistui ja Somalia & somalialainen kulttuuri näyttäytyi  uudessa valossa: he saattoivat olla ylpeitä juuristaan uudella tavalla. Amerikkan mustien sanontaa ’I am proud to be black’ mukaillen ’I am proud to be African’.

Kirjoittaja: Kari Keuru, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 23.10.2017